tiistai 25. kesäkuuta 2013

Munattomat muusikot

Oli aika jolloin rock n´roll oli rajua. Eipä ole enää. Ei se toki rajua ole ollut pitkään aikaan. Silti, rockin valuminen yhä laimeampaan olemukseen edelleen jatkuu, vaikka ajattelin sen monessa mielessä olevan lähes mahdotonta. Syitä siihen miksi rockista on tullut ärsyttävän salonkikelpoista ja munatonta, on varmasti monia, mutta yksi keskeisimmistä on itse muusikkojen munattomuus.

Tänä loukkaantumisen luvattuna aikakautena kukaan ei uskalla sanoa mistään mitään, ettei vaan joku loukkaantuisi. Tämä käytäntö on lipsunut jo muusikkojenkin ennen niin radikaaliin maailmaan. Nykyrokkarit puhuvat kohderyhmistä, loppukuluttajista, sidosryhmistä, markkinointisuunnitelmista, vaikka pitäisi puhua tisseistä, mimmeistä, rockista ja vittusaatanasta. He ovat oppineet talousmiesten mantran: menestys on tärkeintä. Toisin sanoen musiikilla tai sinulla ei ole väliä, menestyksellä on. Menestys ja sen saavuttaminen kaikkia miellyttämällä on tärkeämpää kuin musiikki itse.

Jos juuri heavyrock-levyn julkaisseelta artistilta kysyy mitä hän on mieltä samaan aikaan julkaistusta tanssimusiikilevystä, hän kertoo kuinka kunnioittaa kaikkien artistien kovaa työmoraalia, vaikka mieli tekisi vastata että ”paskamusiikkiahan tuo on”. Hevari ei vain uskalla sanoa mitä mieltä on paskamusiikista, koska se tarkoittaa nykyisin jostain ihmeen syystä esiintymistä ihmisvihaajana, kateellisena runkkuna joka ei kestä toisten menestystä.

Minä kun luulin että musiikki on mielipideasia, mutta ei ole. Muusikkojen pitää vetää yhtä köyttä jauhamalla samaa tylsää sontaa toistensa arvostamisesta.

Kun Kauko Röyhkä mainitsi jotain ei niin mukavaa rap-artisti Cheekistä, syttyi sota. Samantien olivat soihtuineen liikkeellä kaikki Cheekin fanit, joilta moisen ymmärtääkin, mutta sen lisäksi myös laaja kavalkaadi muusikkoja. Muusikkoja, joiden mielestä Röyhkä ei saa arvostella toisia muusikkoja. Ja sitten vielä lyötiin perinteisellä kateusargumentilla tyyliin: ”sä vanha pieru et myy edes viidesosaa Cheekin levymyyntimäärästä, mahtaa vituttaa”.

Eli muusikot eivät saa sanoa muita kuin kivoja mielipiteitä kollegoistaan, tai niiden musiikista? Jos sanoo jotain negatiivista, niin siinä tapauksessa pitää olla enemmän massia, sillä vähemmän myyvät muusikot eivät saa arvostella enemmän myyviä? Menestyneen ihmisen tekemisiä ei saa arvostella?

Mitä helvettiä? Eikös se joskus ollut juuri homman idea, että musiikkityylit ikäänkuin nahistelivat keskenään? Ottivat vähän mittaa. Oli vanhan koulun jätkiä ja uuden koulun jätkiä, punkkarit vihasivat progea ja niin edespäin. Kaikki kukat kasvoivat villeinä, nyt ei kasva kuin yhdenlaista laimeaa kompromissiheinää.

Kaikkien pitää pitää kaikkien musiikista, koska se on jollakin valjulla tavalla muka kaikkien etu. Kaikkien etu on puhua löperöitä? Kaikkien pitää mennä yhteiskuvaan Matti Vanhasen kanssa, ja kaikkien on pyydettävä anteeksi Juha Mieto –patsaaseen osunutta kusijekkua?

Me olemme muuttumassa Ruotsiksi!

Ei sanota koskaan ei, ainakaan suoraan. Keskustellaan mieluummin loputtomasti, kuin ollaan jotain mieltä.

Kun yhteiskunta kehittyy tällaiseen suuntaa, vastassa on vääjäämättömästi näitä upeita seuraamuksia: ”ovikranssien pitäminen ovissa kielletty paloturvallisuussyistä”.

Munattomuus puheen tasolla johtaa takuuvarmasti munattomuuteen ovikranssien kohdalla. Ja kaikista ihmisistä minä kuvittelin, että muusikot, nuo eläimellisen hurjat taitelijat, vastustaisivat tällaista lagom-yhteiskuntaa. Kuvittelin että muusikot ravistelisivat tätä ovikranssijengiä ja tuulettaisivat, mutta ei. Muusikot eivät itsekään halua pitää ovikranssia, se on ilmeisen vaarallinen, eikä vaaran kanssa sovi pelleillä. Muusikot haluavat pitää heijastinta.

Enhän minä nyt välttämättä halua, että kaikki ovat sikamaisia ja ilkeitä toisiaan kohtaan, mutta kai nyt jokin välimuoto on olemassa? Kysyttäessä musiikista voisi vaikka vastata avoimesti, ilman että samanaikaisesti leimaantuu musiikin tehneen artistin vihaajaksi. Kun muinoin Juice Leskinen kutsui Antti Tuiskua purkaksi (vai oliko se teipiksi), ei siitä vielä muusikkopiirit alkaneet huutaa ja nimitellä Leskistä.

Aika olikin silloin toinen.

Silloin vielä vanhemmilla valtiomiehillä oli oikeus halutessaan hieman napauttaa uutta kukonpoikaa. Silloin oli uudella kukonpojalla mahdollisuus heittää vanhat arvot roskikseen. Nykyään samassa pöydässä lounastaa GG Allin ja Tapani Kansa. Nykyään kaikkien on tasaisesti kunnioitettava toisen menestystä (ei musiikkia) ja toimia kuvitteellisessa muusikkoverkostossa, jossa sitten kaikki tekevät töitä Suomalaisen musiikin eteen, eikä siinä pyhässä missiossa sovi sanoa mitään pahaa kenestäkään.

Tulee mieleen jänniä muistoja, mitäs ne olivatkaan... Neuvostoliitto, suomettuminen? Kuulostaako tutulta?

Menestys ei tule omilla mielipiteillä, omalla tyylillä, uskolla omaan juttuun, vaan menestys tulee markkinalakien kunnioittamisella, mielipiteiden salailulla, perseen nuolennalla ja munattomuudella.

Onneksi muodeilla on tapana vaihtua. Toivottavasti mahdollisimman pian tulee uusi polvi joka heittää paskaa nykyisille arvoille, potkii munille nykyisiä konsensuspellejä, ja rokkaa!

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Peruuttamaton teko

Mikä ihme siinä kolmekymppisyydessä on? Kun ihmisestä tulee kolmekymppinen, lähtee huumorintaju ja syntyy totuuden torvi, jonka yksipuolisen maailmankatsomuksen mukaan kaikkien on elettävä.

Alle kolmekymppisenä ihmisessä asuu kokeilija ja hyväksyjä, avarakatseinen maailmankansalainen. Viisikymppinenkin voi revitellä miten tahtoo. Kuusikymppinen voi olla suvaitsevaisempi kuin yksikään lukioikäinen. Mutta kolmekymppisyys, se on toista. 27 vuotta, 30 vuotta, 32 vuotta, aivan sama. Kolmikymppisyys on tila, ei ikä. Se vain sijoittuu pääsääntöisesti kolmenkymmenen ikävuoden nurkille.

Jos 25-vuotiaana tuttavapiiriisi kuului kaikennäköistä menijää niin harrastusten, elintapojen, poliittisten näkemysten, tai vaikkapa ruokavalioiden suhteen, ei kuulu enää kolmikymppisenä. Kolmikymppisenä tuttavapiirien on koostuttava samasta materiasta. Ei saa olla poikkeavuuksia. Tai saa, mutta kolmekymppisten mielestä on jo poikkeavaa, kun joku ottaa hiuksiin uuden sävyn. Ei siis mitään "mä lähden vuodeksi Goalle etsimään itseäni" -poikkeavuuksia.

Valinnat olivat aiemmin jokaisen omia, kolmekymppisillä ne ovat yhteisön omaisuutta. Ne perustuvat järkeen, ei tunteeseen ja vain epäkypsä yhteisön jäsen ei sitä ole vielä ymmärtänyt. Tulee kyllä ymmärtämään.

Kolmekymppisenä parisuhde vakavoituu ja hankitaan lapsi. Lapsen täytyy saada asua omistusasunnossa jossa on tilaa. Moottoripyörä on vaihdettava tila-autoon, jotta koko perhe voi käydä naapurikunnan Prismassa ostoksilla. Elämässä tapahtuu suuria asioita ja niiden äärellä on rauhoituttava. Sehän on selvä. Eipä sitä lasta imettäessä ole enää helppoa lähteä festareille sekoilemaan. Mutta miksi oman elämän muuttuessa muuttuu poikkeuksellisen vahvasti myös suhtautuminen muiden elämiin?

Koska ne muiden elämät voivat pahimmillaan edustaa paratiisia.

Ei niin, että ajelehtiminen kansanopistosta toiseen olisi sen parempi vaihtoehto kuin asuntolaina lähiöstä. Vaan siksi, että kansanopistosta pääsee takaisin kun haluaa, tai voi jäädä sinne. On vaihtoehtoja. Lapsen synnyttyä on huomattavasti hankalampaa todeta että "taisi olla tämä lapsen hankinta aika paska tikki." Eikä kukaan sellaista edes saa sanoa. Se on pyhä asia. Kun lapsen ympärille on kietoutunut omistusasunnon, autolainan ja näiden myötä myös pakolliseksi muodostuneen työpaikan infrastruktuuri, ei sieltä niin vaan enää lähdetä.

Tarvitseeko lähteä? Ei. Mutta tarvitseeko sinne kaikkien muiden päätyä? Tarvitsee.

Sillä vaikka kaikki tietävät, että osa elämässä tehdyistä valinnoista menee päin persettä, nämä peruuttamattomat kolmekymppisten valinnat eivät saa mennä päin persettä. Ne eivät saa osoittautua virheiksi. Niiden on pakko olla järkeviä ja oikeita valintoja. Ja sen vuoksi muunlaista elämää eivät kolmekymppiset suvitse. Muunlainen elämä muistuttaa kolmekymppisiä vaihtoehdoista jotka ovat heidän osaltaan mennyttä.

Kolmekymppinen on löytänyt totuuden ja loppuaika meneekin sen totuuden paikkailussa. Aina kun totuudesta löytyy särö, se kitataan umpeen. Tämä kittaaminen on kuitenkin loputon suo, jopa niin loputon, että on helpompaa muuttaa muiden elintapoja.

Jos joku hanttapuliystävä väittää pitävänsä sinkkuudestaan ja kliffasta vuokrayksiöstään, hänelle on kerrottava totuus. Hänet on saatava ymmärtämään, että hänen elämänsä ei ole mukavaa, se on kesken, vailla täyttymystä.

Hän ei vielä toistaiseksi ymmärrä kuinka oikeasti järkevää on ottaa vaimon painostuksesta liian suuri asuntolaina alueelta josta on joka paikkaan kahden tunnin ajomatka. Hän ei vielä toistaiseksi ymmärrä miksi musiikkimaku pitää väkisin muuttaa kypsäksi ja perheenisälle sopivaksi. Hän ei vielä toistaiseksi ymmärrä miksei puulaakia voisi pelata vaikka sitten ensi kesänä? Hän ei ole valmis, vielä.

Väärän valinnan pelossa samanlaisuudesta muodostuu takuu. Takuu sille, että oma teko ei ole ollut virhe. Kun kaikki elävät samalla tavalla, tekevät samoja tekoja, voi olla takuuvarma, että eletään oikein. Eiväthän kaikki voi tehdä samaa virhettä elämällä väärin? Ja jos jossain päin maailmaa eletäänkin eri periaatteiden mukaan, pääasia on, ettei ainakaan kukaan omista tutuista tee näin. Omat tuttavat ovat järkiporukkaa. Jos eivät ole, heidät joko painostetaan olemaan, tai sitten painostetaan olemaan jossain muualla. Samanlaisuus ei ole pelottavaa, erilaisuus taasen on. Erilaisuutta voi toki sietää, mutta lähinnä hiusvärin muodossa. Erilaisuus ei saa uhata omia peruuttamattomia tekoja.

Nimittäin, jos tämä erilainen elämä vaikuttaa kivemmalta vaihtoehdolta kuin oma elämä, ei asialle silti enää voi tehdä mitään. Kortit on jaettu, tikat on heitetty, aleajactamitähelvettiä?

Älä siis ihmettele jos kolmikymppisenä vuokra-asumistasi aletaan yht`äkkiä parjaamaan, tai jos orastavaa kirjailijan uraasi vähätellään. Sinä olet uhka. Sinä olet uhka varsinkin jos vaikutat aidosti siltä, että pidät elämästäsi. Vanha ystäväsi Marko ei kestä sitä, ettei yöllä tule uni kun miettii salaa olisiko sittenkin kannattanut lähteä Päivin matkaan ja avata baari Mallorcalla. Marko ei kestä, että lasten tarpeet menevät aina omien edelle. Marko ei kestä, että keväällä pitää olla eri sisustus kuin syksyllä. Ja niin kauan kun sinä olet antamassa esimerkkiä toisenlaisesta elämästä, Marko ei kestä. Sinun elämäsi on Markon peruuttamaton virhe.

Turbaani päähän ja armeijaan

Kun minä kävin sivarin, mieltäni painoivat naiset, jehovan todistajat, ahvenanmaalaiset ja ihmisoikeudet. Naisten ei tarvinnut käydä armeijaa, ei myöskään jehovan todistajien tai Ahvenanmaalaisten. Tämän lisäksi jos terve mies kieltäytyi kokonaan armeijapalveluksesta, päätyi hän linnaan puoleksi vuodeksi. Välivaihtoehtona oli suorittaa siviilipalvelus, joka kesti 13 kuukautta. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan siviilipalvelus saisi olla korkeintaan puolitoistakertainen (9kk) suhteessa lyhyimpään armeijapalvelukseen (6kk), tai muuten se on rangaistusluontoinen ja rikkoo ihmisoikeuksia siinä missä puolen vuoden vankilatuomiokin.

Näistä pikkuseikoista ei Suomen valtion tarvinnut välittää vuonna 2000. Suomea ei haitannut, että se oli ainoa EU-maa, joka lukitsi kansalaisiaan vankilaan syistä jotka kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt laskivat mielipidevankeudeksi. Suomea ei haitannut että asepalvelusjärjestelmä oli epäloogisuuksia pullollaan ihmisoikeuksista tasa-arvoon. Suomella oli kansan syvien rivien tuki puolellaan. Kävin aikanaan lukemattomia keskusteluja näiden kansan syvien rivien kanssa ja tässä niistä suhteellisen kattava summaus:

- Jehovan todistajat ja Ahvenanmaalaiset. ”Kaikille samat säännöt, kaikki vaan armeijaan.”

- - Siviilipalveluksen pituus on rangaistusluontoinen. ”Ei ole, koska sivarissa ei tehdä mitään ja armeijassa tehdään ihan mielettömän paljon. Tästä johtuen kokonaistyömäärä on sama.”

- - Totaalikieltäytyjien lukitseminen vankilaan. ”Niillähän on vaihtoehtona mennä armeijaan tai sivariin, jos ei mene, niin täytyyhän siitä rangaista. Sitä paitsi on tosi naurettavaa huudella hyvinvointisuomessa ihmisoikeuksien perään, kun maailmalla on oikeitakin ihmisoikeusrikkomuksia, kidutusta ja kaikkea.”

- - Naisten mahdollisuus valita. ”No naisilla on mahdollisuus mennä sinne...ja tota siinä on tiettyä hankaluutta kun on ne menkatkin...niin ei sitä oikein voi pakottaakaan...ja kun on pitkä tukkakin niin sotkuunhan se menee...ja EI SILLÄ että väittäisin ettei naiset pysty samaan kuin miehet, en mä mikään sovinisti ole...mutta kun on sitä kaikkee...kyl sä tiedät...pitääks tästä aina jankata...kun on muutakin kaikkee.”

Jehovan todistajista ja Ahvenanmaalaisista olimme siis lähes samaa mieltä. Sillä erolla, että syvät rivit halusivat kaikki armeijaan, minä halusin kaikki pois sieltä.

Siviilipalveluksen pituutta mitattiin aina tekemisen määrällä, eikä palveluksen pituudella. Ameijassa on ilmeisesti koko ajan ihan äärettömän tärkeää hommaa. Jostain kumman syystä armeijan jälkeen ei kuitenkaan suosita uravaihtoehtona enää armeijaa, vaan ihan oikeita töitä, niitä mitä sivarit tekevät jo palvelusaikanaan.

Totaalikieltäytyjiä ei pidetty ihmisoikeusrikoksen uhreina, koska oli tärkeämpiäkin ihmisoikeuksia. Puolen vuoden vankeustuomio mielipiteen vuoksi on ilmeisesti ihan normaalia Suomalaista arkea, eikä siitä siksi sovi suuttua? Lisäksi Suomella on erityisasema muokata YK:n ihmisoikeuksien julistusta mieleisekseen Venäjän läheisyyden vuoksi. Ja onhan meillä niin pitkä rajaviivakin, että kyllä siinä ihmisoikeuksien pitää hieman joustaa. Ihmisoikeudethan ovat sellainen valintakysymys, että niistä saa poimia parhaat ja kannattaa sitten niitä.

Naisten asema oli pahin purtava kansan syville riveille. Naiset olivat jo saavuttaneet niin tasa-arvoisen aseman, ettei saanut enää yleisesti väittää naisten olevan heikompi sukupuoli. Naiset olivat armeijan käynnillään myös osoittaneet kelpoisuutensa niissäkin toimissa. Jos sanoi naisten valintamahdollisuuden perusteeksi naiseuden, syyllistyi sovinismiin ja jos ei puolestaan perustellut naiseudella, ei voinut perustella oikein millään. Tämän vuoksi naisasiasta keskusteleminen meni useimmiten muminaksi, kuten menee muuten nykyäänkin.

Vaikka näissä käytännöissä oli tuhat porsaanreikää ja epäloogisuutta, sillä ei ollut väliä. Meitä oli liian vähän ja heitä oli liian paljon. Lisäksi, jos joku poliitikko olikin eri mieltä kuin kansan syvät rivit, ei hän sanonut mitään koska olisi menettänyt äänestäjänsä seuraavissa vaaleissa. Vaiettiin asia kuoliaaksi. Rikottiin mieluummin ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa, kuin puhuttiin asiasta. Silloin ei ollut vielä muodikasta hokea ”tärkeintä että asiasta keskustellaan” –fraasia. Silloin oli tärkeämpää vaieta.

Joku voisi kutsua tätä demokratiaksi, enemmistön oikeudeksi, mutta sitä se ei ole. Demokratia ei ole enemmistön diktatuuria vähemmistöä kohtaan. Jos näin olisi, meillä ei asuisi edelleenkään yhtään tummaihoista Suomessa, vai haluatteko kenties kokeilla asiaa kansanäänestyksellä? Ei kannata.

Ajat kuitenkin muuttuvat. Jos armeija oli periaatteidensa kanssa pulassa jo 20 vuotta sitten, nyt se vasta onkin. Nyt vuotaa joka laidasta, mutta silti epätoivoisesti yritetään tilkitä.

Lehdistössä kirjoitellaan bussikuskista joka haluaisi pitää turbaania. Bussikuski on sikhiläinen. Bussilla ajeleminen ei toki liity varsinaisesti asepalvelukseen, mutta kun kaveri meni lehden haastattelussa sanomaan että hänen poikansa on parin vuoden kuluttua menossa armeijaan. Toiveena olisi, että poika saisi käyttää turbaania eikä joutuisi leikkaamaan tukkaansa. Tämä lause aiheutti muhkean selittelyjen viidakon.

Muun muassa Puolustusministeri Haglund (vapautettu asepalveluksesta) kommentoi turbaani–jupakkaa seuraavanlaisesti: ”pitäisi kuitenkin harkita, voitaisiinko tällaiset vakaumukset ottaa armeijassa huomioon esimerkiksi sallimalla pitkät hiukset ja hiusverkon käyttö uskonnollisista syistä.”

Niin että turbaania ei sallita, mutta ehkä voitaisiin miettiä pitkiä hiuksia ja kenties jopa hiusverkkoa. Toki ehdottomasti vain uskonnollisista syistä. Eihän sitä muita periaatteita ihmisellä voi ollakaan kuin uskonto. Pohditaan mahdollisuutta pitkään tukkaan, vaikka naisilla on ollut oikeus pitää pitkää tukkaa armeijassa jo vuodesta 1995 lähtien! Naiseus on siis uskonto, ei sukupuoli.

Turbaanikeskustelu nosti pinnalle väkisin ne kaikki muutkin haudatut epäreiluudet ja epäloogisuudet. Turbaanista tuli mieleen uskonto, hiuksista tuli mieleen naiset, uskonnosta tuli mieleen jehovan todistajat, jehovan todistajista tuli mieleen Ahvenanmaalaiset, Ahvenanmaalaisista sivarit, sivareista totaalit, totaaleista toleranssi, toleranssista topukka, topukasta rapukka, rapukasta rapakivi, rapakivestä...

En ole varma, mutta haistanko oikein? Täyttyykö kuppi vihdoinkin?

Rikotaan ihmisoikeuksia, rikotaan tasa-arvoa, pidetään toisia uskontoja parempina kuin toisia, pidetään ylipäänsä uskontoa parempana perusteluna kuin jotain muuta vakaumusta, pidetään Ahvenanmaalaisia...en edes tiedä minä niitä pidetään, mutta jonain kuitenkin. Mietitään tosissaan komiteoita jotka tutkisivat kenen vakaumus pitää ja kenen ei? 2000-luvun Suomessa?

Kaikki tietävät ja ovat aina tienneet mistä on kyse. Kaikki tietävät miksi totaalikieltäytyjät laitetaan linnaan (nykyisin on mahdollisuus myös todella leppoisaan ja reiluun vapaudenriistoon jalkapantarangaistuksella). Jos asepalvelus olisi vapaaehtoista, sinne menisi erittäin vähän jengiä ja niistäkin vähistä suurin osa olisi holtittomia asehulluja. Se siitä Suomalaisesta isänmaallisuudesta.

Pakollisesta asepalveluksesta syntyy teennäistä isänmaallisuutta vasta jälkikäteen, hieman samaan tapaan kuin remmin käyttö kasvatuksen välineenä toimii vasta reilulla viiveellä. Kolmekymppisenä päivitellään kun nykyteinit eivät usko mitään, olisivat saaneet remmiä kuten minäkin. Silloin kun sitä remmiä todellisuudessa sai, se ei todellakaan tuntunut mukavalta, eikä varmasti kasvattanut mihinkään.

Minäkin jouduin kärsimään, sinunkin on jouduttava. Minäkin söin 7-luokalla pihlajanmarjoja, sinunkin on syötävä. Se siitä Suomalaisesta isänmaallisuudesta.

Siviilipalveluksen pituus toimii samalla periaatteella. Tottakai se on kaksinkertainen armeijapalvelukseen nähden. Jos se olisi samat kuusi kuukautta mitä lyhin palvelusaika, siitä tulisi paljon suositumpi. Se siitä Suomalaisesta isänmaallisuudesta.

Sivarin suosiota rajoittaa suurelta osin sen rangaistuksenomainen pituus. Jos näin ei ole, miksei sitä lyhennetä reilusti, ei olisi ihmisoikeusjärjestötkään kimpussa ja voitaisiin oikeasti olla ihmisoikeusvaltio? Ai niin, johan sitä lyhennettiin kuukaudella!

Naiset eivät joudu käymään mitään palvelusta. Eivät tietenkään joudu. Armeijalaitos on ajalta jolloin miehet oli miehiä ja ämmät hiljaa! Silloin naiset olivat oikeasti heikompi sukupuoli ja alemmassa asemassa muutenkin. Silloin oli päivänselvää että on miesten töitä ja naisten töitä. Muusta yhteiskunnasta poiketen, armeija elää yhä tässä menneessä maailmassa. Siksi sen on niin vaikeaa nyt arpoa mitä tekisi naiskysymykselle. Ei voi kieltää, mutta ei voi pakottaakaan. Yrittää siis vaieta.

Hiukset ja niiden pituus. Miesten lyhyet hiukset ovat olleet muotia länsimaissa jotakuinkin sata vuotta. Ennen sitä pitkät hiukset olivat muotia ainakin pari tuhatta vuotta ja näissä hippitukissa tapeltiin ja murhailtiin vuosituhansia varsin sujuvasti. Lyhythiuksisuuden tullessa muotiin, se alettiin yhdistämään miehuuteen ja miehisyyteen. Miehillä on lyhyt tukka ja naisilla pitkä. Nämä satavuotiaat asennejäämät ohjaavat armeijan karvakoodistoa edelleen.

Mutta entäs hygienianäkökulma? On totta että lyhyt tukka on varmasti hygienisempi vaihtoehto metsän siimeksessä. Naiset tosin eri uskontokuntana eivät ilmeisesti kärsi pitkähiuksisuuden aiheuttamasta taistelukelvottomuudesta?

Eiköhän se suossa rämpiminen jo riitä? Vaikuttaako siltä että tätä yhä kasvavaa valheiden ja epäloogisuuden vyyhtiä voisi vielä jotenkin paikkailla?

Vaikka kirkko yritti aikanaan kaikin voimin kieltää käsitystä maapallon pyöreydestä, pyöreäksi se maapallo sitten lopun viimein päätyi.

”Kuurot oppii kuulemaan, sokeet oppii näkemään, mykät oppii puhumaan ja rammat kävelemään” (Tuomari Nurmio –Huda huda!-)

Lasten musiikki

Lapsille tarkoitettu musiikki on paskaa. Ei lapsille tarvita erikseen mitään musiikinlajia. Lapselle voi soittaa yhtä hyvin rock n´rollia, klassista tai punkkia. Ei niistä mikään tee lapsesta sen tyhmempää tai viisaampaa. Joku varmaan vetoaa johonkin vuonna 1964 tehtyyn tutkimukseen missä todettiin että klassinen musiikki tekee älykkääksi ja rock puolestaan tyhmäksi. Vaikka moinen typerä väite on sataan kertaan kumottu, silti ihmiset salaa uskovat siihen. Lapset eivät siihen usko, aikuiset uskovat.

Aikuiset keksivät aina kulttuurisia tapoja erottautua toisista aikuisista. Minäkin pidin nuorempana Eppu Normaalia kuuntelevia tyyppejä ääliöinä. Velvet Underground oli paljon älykkäämpää. Ei toki ole, mutta sainpahan kuulua meihin ja ne muut kuuluivat sitten niihin toisiin, ääliöihin.

Kun tupakkaa alettiin yleisesti pitää myrkyllisenä aineena, laskettiin silti piippu ja sikari vielä vaarattomiksi. Ketkäs niitä piippuja ja sikareita polttivat, no yläluokka tietenkin. Teoriassa jokainen ymmärsi moisen fuulauksen, mutta käytännössä ei.

Lapset saavat iloa yhtä hyvin rythm n´ bluesista kuin heille erikseen räätälöidystä popsi popsi porkkanaasta. Aikuiset vain päättävät, että porkkanasta kertova laulu on parempi. Niin, aikuiset päättävät. Päättävät siitä huolimatta, että mikään tässä maailmassa ei todista tietyn musiikin olevan sen älyllisempää kuin jonkun toisen. Aikuiset ostavat tällä valinnalla itselleen hyvän mielen ja valitsevat puolensa.

”Hirveä nainen se naapurin Marjo, soittaa lapselleen samaa musiikkia mitä itse kuuntelee. Me hyvät vanhemmat kyllä tapaamme ainoastaan toisia hyviä vanhempia ja soitamme lapsillemme Titi-nallea ja Tärinähousuja.”

Kertokaapa nyt minulle mikä ihme siinä Heavy-Sauruksessa on niin keskeisen opettavaista ja älykästä, että sitä lasten pitää kuunnella mieluummin kuin Led Zeppeliniä?

No kun lapset pitävät siitä?

Lapset pitävät yhtä paljon Iron Maidenista jos heille annetaan mahdollisuus kuulla sitä. Mutta ei anneta. Valitaan heidän puolestaan. Miksi? No siksi, että musiikkiteollisuus pystyy myymään jokaiseen kotiin tuplamäärän levyjä. Aikuisten levyt ja sitten tietenkin lasten levyt. Olisihan se nyt törkeää säästämistä kuunnella samaa musiikkia. Kamalinta olisi jos koko perhe voisi nauttia samasta musiikista. Viettää yhdessä aikaa rokaten! Aivan hirveää.

Lapsista kuitenkin kasvaa jossain vaiheessa nuoria ja silloin he joka tapauksessa kuuntelevat musiikkia joka saa heidän vanhempansa raivopäisiksi. Eli jos valheellisesti yrittää lastaan ohjata ”oikeaan” suuntaan päiväkoti-ikäisenä ja soittaa tätä näennäisen kehittävää dinosaurusheviä, lapsi joka tapauksessa valitsee black metallin teininä. Ihan vittuillakseen. Siinä vaiheessa lapsesta tulee se erottautuja, joka haluaa taatusti olla eri jengiä kuin Titi-nalle-vanhempansa. Enkä ihmettele, niin haluaisin minäkin.

Mikä kumman poikkeus on muuten kristillinen musiikki? Virsiä on soitettu iät ja ajat kaikenikäisille. Sopii vauvasta vaariin? Mikäs siinä on niin erinomaista että se sopii kaikille? Varmaan se, että virsien kautta kuuluu jumalan, ei saatanan joukkoihin.

Lapsille pitää soittaa lasten musiikkia, koska se on räätälöity heidän aivokapasiteetilleen sopivaksi. Tai sitten on soitettava klassista, koska se tekee kaikista älykkäitä. Tai sitten kristillistä, koska siinä ollaan hyvien puolella. Höpö höpö.

Sitä paitsi! "Lapseni tykkää siitä" –fraasi on monesti paskin peruste millekään. Jos lapsesi tykkää viinasta, onko sille sitä hankittava? Tai jos tykkää syödä pelkästään suklaata, niin sitä sitten saa olla? Lapsesi ei opi tykkäämään mistään mitä sille ei tarjota. Ja lasten musiikin kysyntä syntyy aikuisten harhaisissa mielissä.

Yksivuotiaskin ymmärtää sekunnissa blueskaavan, joten turha lässyttää että sille pitäisi tehdä erikseen räätälöityä yksivuotiaiden musiikkia. Se yksivuotiaiden musiikki on teitä vanhempia varten. Te ne levyt ostatte, törpöt.

Ja jos tähän loppuun kertoisi vielä oleellisimman järkisyyn: lasten musiikki on pääsääntöisesti helvetin huonoa musiikkia. Lasketaanpa maailman kymmenen suurimman hitin joukosta lastenlaulut...nolla(0). Te siis haluatte että lapsenne kuuntelee paskaa musiikkia? Onneksi olkoon!

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Ryysyistä rikkauksiin

Tositelvisio-ohjelmien aiheet eivät kerro ohjelmista juuri mitään. Aiheet kuten ruoanlaitto, tatuoiminen, laihdutus, laulaminen ja sisustaminen, ovat kaikki pelkkiä kulisseja todellisille teemoille. Näitä todellisia teemoja on kaksi.

Ensimmäinen teema on klassinen Amerikkalainen kertomus: from rag to riches, ryysyistä rikkauksiin, jonka mukaan kenestä tahansa voi tulla rikas, kuka tahansa voi menestyä. Toinen puolestaan on opettaja-oppilas-tyyppinen kasvutarina, jossa kypsä ja älykkäämpi mentori ohjaa vahvalla kädellä heikkoa ja heiveröistä rukkaa kohti parempaa tulevaisuutta.

Ryysyistä rikkauksiin –mottoa ei käytetä puhtaimmassa merkityksessään, vaan se on muokattu kuvaamaan jonkinlaista tragediaa, jonka koettuaan ihminen on jotenkin syvällisempi ja persoonana enemmän. Jotta tämä tarina toteutuisi, kaikkien on ikään kuin pakko omata traumaattinen menneisyys (ryysyt), jotta sitten nykyisyydessä voi olla voimakas ja vahvistunut ihminen (rikas).

Ikävä kyllä, suurin osa länsimaisista ihmisistä ei nyt vaan ole elänyt kovin rajua elämää. Ei löydy aitoa ja todellista kärsimysnäytelmää, joten täytyy keksiä sellainen. Täytyy löytää jokin surumielinen tarina jottei vaikuta persoonattomalta. Hyvinvoivien ihmisten televisio-ohjelmissa persoonallisuus tarkoittaa nimenomaan kärsimystä, sillä se meiltä juuri puutuu. Näitä kärsimystarinoita sitten kaivellaan vaikka mistä. Kaikille on käynyt jotain ikävää, varsinkin kun ei etsitä välttämättä nälänhätää tai sisällissotaa, vaan esimerkiksi eräässä tatuointiohjelmassa kaverille kelpasi merkittäväksi tatuointitarinaksi keliakia! En kyllä muista millainen kuva tästä tragediasta syntyi.

Sielujen syövereistä ja lapsuuden ahdistavista kesälomamuistoista kumpuava tuska tuo toki länsimaiselle purkanjauhajalle persoonaa, mutta se ei vielä riitä. Tarvitaan tulkki, mentori. Joku joka ymmärtää ja ohjaa eteenpäin. Joku, joka on selättänyt omat raastavat ongelmansa ja kasvanut ihmisenä. Nämä kaikki ominaisuudet löytyvät ohjelmien vetäjistä. Heillä on aina hallussaan ohjelmaan vaadittavan näennäistaidon lisäksi se oikea, henkisen ohjaamisen taito. Hieman kuten Kuuma kapakka –elokuvassa Patrick Swayzen roolihahmo on samaan aikaan valtakunnan kovin portsari ja filosofian tutkinnon omaava yliopistomies!

Tatuointiohjelmissa traaginen tarina on noin 70 prosentin todennäköisyydellä kuolema. Joko on kuollut veli, äiti, vaari, serkku, koira tai mikä tahansa, kunhan on kuollut. Jos ei millään keksi mitään kuollutta, sitten on valittava jokin muu surullinen aihe ja toivottava että se riittää. Kun trauman aihe on valittu, voikin sitten teatraaliseen sävyyn kertoa kuinka lemmikkihamsterin kuolemametaforaksi valittu kuva karpista ja härän pääkallosta ”saa mut jälleen uskomaan elämään”.

Tatuointiammatilainen sitten nyökyttelee ymmärtävästi tälle jyrsijänsä menettäneelle allergikolle ja toimii samalla kotipsykologina, eikä ketään ihmetytä kuinka helvetin päin persettä kyseisen tatuointitaiteilijan elämä on mahdollisesti mennyt, kun yli puolet ihosta on kuvien peitossa? Jannu on ilmeisesti vähintään maailmansodasta selvinnyt juutalainen, jonka kaikki sukulaiset olivat avoimia homoseksuaaleja. Ja sitten on ollut varmasti muunkinlaista harmia.

Laihtudusohjelmat tarvitsevat myös surullisen menneisyyden, mutta aiheena ei useinkaan ole kuolema, vaan ihmissuhteiden puute, tai laatu.

Nykyisen ruokateollisuuden uhrit laitetaan sadan kilon ylipainossa juoksemaan nilkkansa poikki koska heidän isäsuhteensa on ollut problemaattinen. Ja jos isä on ollutkin kiva, löytyy aina jokin ihmistaho (eläimet eivät tässä yhteydessä käy, eivät ole moksiskaan ihmisten painoindeksistä) joka on saanut syömään liikaa. Hassua muuten sinänsä, ettei pelkkä lihavuus kelpaa laihduttamisen syyksi? Täytyy olla aina jotakin syvempää, menneisyyden varjo. Menneisyyden varjoista löytyy aina syy nykyisyyden typeryyteen.

Näihin menneisyyden itkuvirsiin ovat onneksi apuna bodatut ja hyvännäköiset valmentajat, jotka tietävät kaiken ja ilmeisesti jotain myös urheilusta. Onhan se selvää että hoikat ja kauniit ihmiset ovat automaattisesti myös psykiatrian ammattilaisia, kun taas ylipainoiset rumilukset ovat lihavuutensa lisäksi yksinkertaisia ja tunnevammaisia.

On siis aivan sama, onko kyseessä kastikkeen valmistaminen, laulukilpailu, muuttaminen vai tatuoiminen. Näennäisaiheen takaa löytyvät aina varsinaiset aiheet, kärsimystarina ja ihmissuhdetarina. Me olemme niin ohjelmoituja näihin kahteen kertomukseen, että edes pullaa ei voi televisiossa leipoa ilman jotakin tragediaa.

Jopa Jaakko Kolmosen Patakakkonen käytti aikanaan näitä kahta suurta kertomusta ruoanlaiton pohjana. Ohjelmassa laitettiin ruokaa, kerrottiin resepteistä ja näytettiin miten hanhi pitää ennen uuniin laittamista ruhjoa paljaskäsin palasiksi. Nämä eivät kuitenkaan olleet ohjelman keskeiset tarinat. Keskeiset tarinat olivat Suomalainen kurjuus ja vaarin, tai kenen tahansa vanhemman ihmisen sokea kunnioittaminen.

Suomalaiset ovat olleet köyhä metsäläiskansa, joka nälänhädässään on selvinnyt syömällä pettua ja puolukkasurvosta. Tähän suureen tragediaan kulminoitui ohjelmassa käytetyt raaka-aineet. Aina piti olla jotakin männynnilaa ja sikuria, eikä missään nimessä mitään hyvää. Ja jos oli hanhea, sitäkin piti hakata.

Ja kun raaka-aineiden kautta oli opittu kunnioitus nälänhätää kohtaan, voitiin sitten kertoilla tarinoita isomummoista ja lapin vaareista jotka nämä suuret reseptit olivat vuosien saatossa meille jalostaneet. Kaikki nykyinen oli huttua ja kaikki vanhojen viisaiden shamaanien keitokset terveellistä ja kunnollista.

Kenellekään ei tullut mieleen, että ehkäpä nämä vuosisadan alun suuret tietäjät söivät mitä söivät koska oli nälkä. Ruuan puutteen iskiessä ihminen syö mitä kiinni saa. Sitä ei varsinaisesti voi kutsua ruokalistaksi.

Suomi on häviäjien maa

Suomi on altavastaajien maa. Jos sanoisi tämän rumemmin, sanoisi että Suomi on häviäjien maa. Olemme nuori valtio, joka on ollut paljon kauemmin isompien hallussa kuin itsenäinen. Kävimme itsenäisyydestämme sotiakin, jotka hävisimme. Olimme kyllä aikanaan urheilun suurvalta, mutta sitten totuimme häviämään niilläkin areenoilla. Vielä toisinaan maamme edustaja saa mm-pronssia lajissa jota kukaan ei tunne, mutta pääsääntöisesti olemme tottuneet häviämään. Niilläkin hetkillä kun meillä suomalaisilla olisi mahdollisuus voittaa, emme voita. Mokaammme viimestään sen vuoksi, että meillä ei ole voittamisen kulttuuria. Johdamme jääkiekkopeliä 5-0, mutta otamme lopussa takkiin 5-6. Say no more.

Kaikesta tästä häviämisestä ja altavastaajuudesta huolimatta, meillä tuntuu olevan hirveän pakkomielteinen suhtautuminen voittoon. Meille ei riitä urheilu, laulaminen, soittaminen, runous, mikään, ellemme voita siinä. On voitettava mestaruus, tai vähintään Ruotsi. Oli sitten kyseessä euroviisut tai jalkapallo. Muuten petymme syvästi.

Mutta me emme voita. Me emme juurikaan voita, emmekä enää edes halua voittaa. Me haluamme että joku häviää. Ja jos se joku on joka tapauksessa me, haluamme että se on samalla joku muukin. Häviäjä voi ainakin valittaa ja sen me osaamme. Koska pelkkä todennäköisyys voittaa on niin pieni, käännämme sen "salaa" eduksemme. Haluamme mieluummin hävitä, olla häviäjien puolella ja valittaa voittajista. Siinä me olemme hyviä.

Me haluamme kaikessa urheilussa että altavastaaja voittaa. Altavastaaja symboloi meitä, häviäjiä. Ja koska me ehkä parhaimpina häviäjinä emme pääse enää usein edes osallistumaan moisiin peleihin, haluamme että kentällä olevista se huonompi voittaa, tai pikemminkin parempi häviää. Tällä logiikalla voittaminen (häviäminen) jakaantuu mahdollisimman sosiaalidemokraattisesti tasan kaikkien kesken, eikä kukaan vaikuta liian hyvältä. Ettei tarvitse sitten olla kateellinen tälle liian hyvälle.

Christiano Ronaldo, F.C.Barcelona, Michael Phelps, Brasilian jalkapallomaajoukkue, Norjan hiihtäjät, Yhdysvaltojen koripallomaajoukkue, Ruotsi ja ruotsalaiset missä vaan, lista on loputon. Me valitsemme ensisijaisesti ketä vihaamme ja kuka tahansa muu tuleekin tätä vihattua vastaan, me olemme sen puolella. Altavastaajan puolella. Kehittelemme vieläpä erilaisia syitä miksi ennakkosuosikki voittaessaankin on pelannut väärin, saanut tuomarietua, kaatuillut teatraalisesti jalkapallossa, pelannut liian lujaa jääkiekossa, lyönyt nyrkkeilyssä? Suomalaisethan ovat tunnettuja häviämään urheilukamppailuja säätilan vuoksi.

Kun Real Madrid häviää jalkapallomatsin, tai pelaa edes tasan jotain Skotlantilaisjengiä vastaan, suomessa kuuluu hurraahuuto! Vieläpä olisi hienoa jos häviäisivät Ronaldon pieleen menneen rangaistuspotkun vuoksi. Se olisi suomalaiselle jalkapallorakastajalle mannaa. Ronaldossa nimittäin ärsyttää pelikykyjen lisäksi hänen kaunis ulkomuotonsa. Ja jotta tässä ei olisi tarpeeksi, niin taitavuuden ja kauniin ulkomuodon lisäksi Ronaldo on myös tietoinen näistä ominaisuuksistaan ja antaa sen näkyä. Rokkikukko! Se on pahinta. Tähän maahan (maailmaan) ei mahdu yhtään rokkikukkoa! Aikanaan mahtui Andy McCoy, mutta onneksi sekin on nykyään harmiton juoppo, eikä voita enää mestaruuksia levymyynnin saralla, joten voimme nukkua yömme rauhassa.

Jos en sua saa, niin ei saa kukaan muukaan?

Olemme kuuluisia kateellisuudestamme. Naapurin uusi Volvokin riipaisee niin ankarasti, että salaa toivomme sen palavan yöllä. Meillä ei ole puheenkaan tasolla mikään erityisen kannustava kulttuuri. Olemme huonoja kehumaan, tai sitten kehumme tapahtuu vähättelyn ja/tai vittuilun kautta: "jaaha, poika se on alkanut pelata jalkapalloa, meinaakkos olla paraskin maratona?" "kyllä sitä ollaan nyt niiiiin hienona kun juhliin mennään".

Täällä halutaan mennä naimisiinkin verkkareissa.

Tällaisesta kulttuurista ei kasva voittajia, vaan häviäjiä. Meille on maalintekoa tärkeämpää muistaa, ettei tuuleta liian leuhkasti, nousee vielä kusi päähän.

Se on vaan taivaan tosi, että kovimmat jalkapallokärjet, rokkitähdet ja taidemaalarit eivät ole mitään protestanttisen työetiikan myrkyttämiä anteeksipyytäjiä. He ovat voittajia!