keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Vuorotteluvapaa

Kun työelämässä on vietetty vähintään se kymmenen vuotta (kohta 16 vuotta), ihmiset janoavat vuorotteluvapaalle. Silloin voi vihdoinkin elää itselle, tehdä mitä haluaa, levätä, matkustella, maistella, irrotella ja unohtaa. Unohtaa kaikki se, mikä työelämässä aiheutti pakkomielteisen kaipuun vuorotteluvapaalle.

Toki työ on juuri sitä työtä mitä on aina halunnut tehdä, mutta silti se on niin raastavaa, kiireistä ja uuvuttavaa, että oli pakko päästä vuorotteluvapaalle.

Jos työ kerran on ”juuri sitä mitä on aina halunnut tehdä”, miksi siitä pitää jäädä vuoden lomalle toipumaan ja toteuttamaan itseään? Toipumaan mistä ja toteuttamaan mitä? Elämästä, elämää?

Ehkäpä itse työ onkin juuri sitä mitä on aina halunnut tehdä, mutta sitä joutuu tekemään jotenkin väärällä tavalla?

No miksi? Miksei tee oikealla tavalla?

Koska ne muut ihmiset. Työtoverit, esimiehet, asiakkaat, yhteistyökumppanit, verkostot, taloudelliset päättäjät. Kaikki nämä vääntävät työn rasittavaksi ja vammaiseksi kompromissiksi joka ei enää miellytä ketään. Kaikki ovat saaneet vaikuttaa sen verran kuin asemapaikka antaa myöten ja lopputuloksena on lattea konsensus mikä ei palvele ketään, mutta palvelee kaukaista unelmaa demokratiasta. Työstä on siis olemassa jonkinlainen unelma, mutta todellisuus ei vastaa tätä unelmaa koska todellisuudessa ovat muutkin ihmiset paikalla. Siksi pitää jäädä vuorotteluvapaalle. Vuorotteluvapaalla voi toteuttaa itseään ja olla onnellinen. Kun työ ei vastaa unelmaa työstä, vuorotteluvapaa vastaa.

Ei ihme jos vuorotteluvapaa houkuttaa.

Luterilainen taustamme. Protestanttisen työetiikan kasvateille työ ei saa olla kivaa ja jos se sitä meinaa olla, pitää jotenkin keksiä tapa pilata hauskuus jotta kokee tekevänsä oikeasti töitä. Jos töissä viihtyy ja näyttää sen muille, saa helposti välinpitämättömän laiskurin maineen. Siksipä ihailua ei työpaikalla haetakaan ilon ja nautinnon kautta, vaan kärsimyksen kautta. Jos töitä ei valmiiksi lastata selkään liikaa, niitä hamuaa itse liikaa, jotta voi sitten valittaa kuinka stressaavaa on. Jos ei kertakaikkiaan saa rääkättyä itseään tarpeeksi, vähintäänkin suurentelee taakkaansa ja näyttelee itsensä työn alttarille uhraavaa muulia. Siinä muu työyhteisö sitten mukavaroittelee liiasta työntekemisestä, vaikka todellisuudessa kaikki ovat salaa kateellisia raatajalle. Kärsi, kärsi, Kirkkaimman kruunun saat.

Kiva ei siis ole työtä. Lisäparadoksina: jos ei ole lainkaan työtä, eli on työtön, ei silloinkaan saa olla kivaa. Silloin työttömyys on puolestaan liian helppoa ja työttömyys ei saa olla liian helppoa, vaan tuskaista kipua, josta mieluummin haluaa takaisin työelämään, kärsimään. Ja kun pääsee/joutuu töihin, pitää hikoilla, stressata ja satuttaa itseään, jotta sitä mitä tekee, voi kutsua ääneen työksi.

Ei ihme jos vuorotteluvapaa houkuttaa.

Töistä pitää pitää? Moni kaipailee menneiden aikojen duunarimentaliteettia jossa aamulla heitetään tuttavallisesti työtovereille: paskaahan tämä on, mutta yritetään kestää yhdessä. Myönnetään ääneen työn vittumainen perusluonne, mutta samalla koetaan yhteisyyttä siitä, että vain työ on paskaa, emme me. Me käymme töissä, me emme ole työ. Työ hyväksytään pakkona, eikä sitä yritetäkään värittää ”unelmieni työpaikka” –sloganeilla. Tällainen mentaliteetti on raa´an todellinen eikä anna mahdollisuutta paeta kuvitelmiin. Toisaalta se antaa hyvät yöunet kun ei tarvitse elää valheessa, eikä tarvitse pelätä seuraavana työpäivänä odottavaa työpaikkateatteria. Töissä tarvitsee siis tehdä vain töitä, ei näyttelijäntöitä.

Tällainen työn halveksunta ei vaan sovi enää dynaamiseen nykyaikaan. Me olemme yhteisen Suomen asialla, yhteisen hyvinvointivaltion asialla, yhteisen tulevaisuuden asilla. Kaikki osallistuvat talkoisiin. Me tarvitsemme innovaatioita, luovuutta, motivaatiota. Me tarvitsemme positiivista pöhinää! Meillä ei ole ongelmia, meillä on haasteita!

Meillä ei todellakaan saa haukkua työtä, vaan on ylistettävä sitä. Kiitos tästä kärsimyksestä, milloin pääsen vuorotteluvapaalle lataamaan akkuja jotta olen sitten vuoden päästä entistä tehokkaampi, innokkaampi ja ideoita täynnä? Vuorotteluvapaankin todellinen motiivi naamioidaan akkujen lataamiseksi, työhön valmentautumiseksi.

Harva uskaltaa enää kertoa vetävänsä duuniviikon jälkeen parin päivän umpikännit, sillä siitä saa työnvieroksujan maineen, ja työnvieroksuja vaihtuu nopeasti uuteen positiivariin joita aina nälkäinen työttömien reservi on pullollaan. Nykyduunari viettää viikonloput kuntoilun merkeissä, jotta sitten on pontevassa kunnossa kun maanantain ihanat haasteet jälleen koittavat. Vaihtoehtoisesti viikonloppuna voi myös tehdä palkattomia etätöitä. Jonkunhan nekin on tehtävä. Ja se joku joka ne tekee, muistaa varmasti muille sitä ääneen voivotella ettei vaan pääse orjantappurakruunu vaihtamaan omistajaa.

Puhe. Vaikka työ olisi samaa paskaa kuin kaksikymmentä vuotta sitten, samaa vittumaista elämänsä parhaan ajan myymistä pilkkahintaan jollekin nilkille, joka ansaitsee muiden aherruksella tuhatkertaisen tilin, siitä pitää nykyään puhua eri lailla. Enää ei sovi sanoa työtään paskaksi, sillä pitää olla motivoitunut innovoija. Vaikka työ olisikin paskaa, pitää oppia puhumaan nykyajan työpuhetta: ”teen juuri sitä työtä mitä olen aina halunnut tehdä”.

Todellisuudessa tämä ”työ mitä on aina halunnut tehdä” aiheuttaa vain tuskaa, kärsimystä ja surua. Jopa siihen asti, että on päästävä vuodeksi vuorotteluvapaalle. Jotta sitten jaksaa seuraavat kymmenen vuotta, muuttaa ongelmia haasteiksi, paskaa konvehdiksi.

Ei ihme jos vuorotteluvapaa houkuttaa

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Albert Einstein


Sytytän tupakan heti oven edessä. Vilkaisen ylös ja varmistan ettei yläkerran ikkuna ole auki. Menee muuten savua sisään. Jos ikkuna olisi auki, menisin kauemmas pihalle polttamaan. Tämä rituaali toistuu sadat kerrat ja silti se välillä unohtuu, jolloin yläkerran naapuri pyytää minua ystävällisesti siirtymään kauemmas. Tottelen joka kerta, totta kai.

Hieman samanlaista käytöstä tapaa kauppojen edessä, ravintoloiden edessä, oikeastaan minkä tahansa edessä. Tupakoivat ihmiset astuvat ovesta ulos ja jäävät mahdollisimman lähelle polttamaan. Jos viereisessä ikkunassa lukee kyltti ”älä polta ikkunan läheisyydessä”, siirtyvät tupakoitsijat muutaman askeleen kauemmas. Vain sen verran kauemmas, mikä näyttäisi minimissään riittävän. Varman päälle eivät todellakaan pelaa ja ota kerta kiellon päälle viisi metriä lisää. Pienimmällä mahdollisella vaivalla, lähes senttimetrien tarkkuudella.

Jos joku tulee pyytämään (alaikäisten kohdalla käskemään) siirtymistä hieman kauemmas (alaikäisten kohdalla helvettiin), kaikki siirtyvät. Mutta kerta kerralta, ihminen ihmiseltä, alkaa vääjäämätön paluu alkupisteeseen, mahdollisimman lähelle.

Mistä tässä on kyse? Osittain laumasieluisuudesta, sillä ihmiset toki polttavat mielellään siellä missä muutkin polttavat. Mutta miksi nämä ”muut” polttavat aina väärässä paikassa, liian lähellä? Tai tarkemmin sanottuna eivät ainakaan koskaan polta liian kaukana? Ovatko röökaajat vittumaisia tahallaan? Ovatko kyllästyneet aina lisääntyviin kieltoihin ja protestoivat niitä vastaan? Ovatko perkele laiskamatoja? Ovatko läpeensä tyhmiä?

Kaikki nämä ovat herkullisia näkökulmia, ja varsinkin tupakan ollessa kyseessä, ihanan houkuttelevia. Mutta kyse ei ole tästä. Kyse on jostain paljon perustavanlaatuisemmasta. Ihmisyyden syvästä olemuksesta. Älykkyydestä, keksinnöistä, kehityksestä, maailman valloituksesta, avaruuden valloituksesta. Ajasta ja vaivasta.

Halkopino

Joskus kesäisin tulee hakattua muutama pino halkoja ja vietyä ne saunalle. Koska tämä ei ole mitään arkirutiinia minulle, etenee jokainen tapaus jotakuinkin seuraavalla tavalla: teen ensimmäisen sylillisen ja kannan sen saunalle. Teen toisen sylillisen ja mietin samalla miten asian voisi tehdä mahdollisimman nopeasti ja pienimmällä mahdollisella liike-energialla. Teen kolmannen sylillisen ja noudatan keksimääni tehokkuusohjeistusta ylpeänä. Huomaan että se toimii, hion sitä lisää, kohti täydellisyyttä. Säästän aikaa ja energiaa. Aikana jolloin ei ole kiire minnekään, ja paikassa jossa on aivan sama kuinka kauan työ kestää. Mitä?


Polku

Kävelen jalkakäytävällä, on kesä ja asfalttia reunustaa siistiksi ajettu nurmikko. Vastaan tulee T-risteys. Käännyn oikealle ja huomaan merkillisen ilmiön. Ilmiön joka on ollut läsnä yhtä kauan kuin ihminen, silti sitä ei meinaa ymmärtää, eikä aina edes huomata. Näen nurmikon reunassa pienen, muutaman metrin mittaisen polun. Asfaltti kääntyy oikealle täydellisessä suorakulmassa, polku puolestaan viistosti muodostaen asfaltin kanssa tavallaan kolmion hypotenuusan, sivun joka on pidempi kuin kumpikaan kahdesta muusta kolmion sivusta, silti samaan aikaan lyhyempi kuin nämä kaksi sivua yhteenlaskettuina. Polkua pitkin kävellessä syntyy siis pieni ajan ja matkan säästö. Laskematta sen tarkemmin, kyse on noin puolesta metristä. Sen aikaansaama säästö on siis käytännössä mitätön ja ottaen huomioon polun aiheuttama nurmikon ikuinen tallaantuminen, säästö on käytännössä suoraa vittuilua kaupungin puistoyksikölle. Kuka vandaali tällaista tekee? Onko nuoriso jälleen asialla? Eivät menneet tupakoimaan helvettiin vaikka vartijamies käski, tulivat sen sijaan tänne tallailemaan meidän nurmikkomme saveksi?

Laiskuus

Laiskuus on jännä käsite. Sillä on pääsääntöisesti negatiivinen varaus, mutta jos oikein tarkkaan miettii, löytyy laiskuudesta ihmiskunnan kehityksen ydin.

Ihmiselle on hyvin tyypillistä käyttää mieletöntä aivokapasiteettiaan asioiden kehittelemiseen, parantamiseen. Minä käytän omaani joka kesä halkopinosavotan täydelliseksi hiomiseen. Kaikki työ alkaa ihmisen käsissä muuttua tekohetkestä lähtien kohti nopeampaa, parempaa ja vaivattomampaa, kustannustehokkaampaa. Tämä on automaatio. Kun kuljemme kohti määränpäätä ja huomaamme nopeamman reitin, käytämme sitä ja synnytämme polun. Kun huomaamme pääsevämme jostain tekeillä olevasta askareesta hieman helpommalla, käytämme mahdollisuuden vaikka säästö olisi kuinka mitättömän pieni hyvänsä. Pennissä on miljoonan alku!

Tämä automaattinen ajan ja energian säästö on motivoinut ihmistä keksimään kiven tilalle monipuolisemman työkalun, käsikäyttöisen myllyn tilalle vesikäyttöisen myllyn, ja kärrypolun tilalle moottoritien. Kaiken taustalla on ajan ja vaivan säästäminen. Joissain asiayhteyksissä tilaa kutsutaan myös kansanomaisesti laiskuudeksi. Kun joku kehitti airojen tilalle purjeen, oli kyse varmasti nopeammasta kulkuvälineestä, mutta samaan aikaan oli taatusti kyse myös vittumaisen soutamisen loppumisesta. Tehköön tuuli työt minun puolestani.

Suomessa on muuten sanonta ”joka tyynellä makaa, se tuulella soutaa”. Tämän sanonnan keksijä ei ollut tavannut sitä viisasta miestä joka nimenomaan tyynellä makasi ja tuulella purjehti.  

Seuraavan kerran kun ihmettelette miksi joku nuorisojoukko ”ei tajua” mennä kauemmas tupakoimaan, miettikää Albert Einsteinia.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Liian kallis mainos


Stora Enso käyttää lapsityövoimaa Pakistanin tuotannossaan (HS 7.3.2014). Yhtiön Suomen-maajohtaja Lauri Peltola: "Sitä ei kukaan voi kiistää, että toimitusketjun loppupäässä ei olisi lapsityövoimaa. Sitä on. Kun päästään toimitusketjun loppuun, monen portaan päässä yhteisyrityksestämme voi olla yhtenä päivänä nolla lasta töissä ja sitten seuraavana päivänä viisi lasta töissä."

Stora Enso ei aio kuitenkaan vetäytyä pois Pakistanista, sillä jos lapsien tekemää jätepaperin keräystä ei olisi, olisivat viisivuotiaat tytöt prostituoituina kadulla. Stora Enso onkin paikalla hyväntekijänä? Lisäksi yhtiö on mukana eri säätiöissä ja organisaatioissa joiden tehtävänä on yrittää vähentää lapsityövoimaa ja muuttaa aikuisten ajattelutapaa koulutuksesta.

Onhan se suloista kun länsimainen yhtiö on hyväntekeväisyyssyistä Pakistanissa. Yhtiö joka jo Pakistaniin mennessään tiesi lapsityövoiman käytöstä.

Oikea syy miksi rutiköyhään Pakistaniin joku haluaa yrityksensä perustaa, on kuitenkin raha. Ne maat jotka ovat erittäin köyhiä, tarjoavat halvinta työvoimaa, nollatason työehdot ja minimaalisen verotuksen. Parhaimmillaan ne tarjoavat lapsityövoimaa, joka on sitä kaikkein halvinta. Siksi yritykset näihin maihin menevät. Eivät ne sinne mitään prostituoituja mene pelastamaan.

Tottakai hyvään yritysstrategiaan kuuluu, että maine pitää olla puhdas. Siksi tämä köyhässä maassa miljardeja tahkoava firma voi hyvin sijoittaa mittaviakin summia erilaisiin yhteisöhankkeisiin joiden todellisena tehtävä on toimia sumuverhona, jonka takana yhtiö voi lypsää kaiken irti ”auttamistaan” ihmisistä. Kaiken lisäksi, tällaiset hankkeet maksavat promillen siitä voitosta minkä yhtiö takoo juuri näiden epäkohtien olemassaolon vuoksi. Mainos on siis kaiken lisäksi erittäin edullinen.

Jos Stora Enso oikeasti haluaisi toimia työvoimaa kunnioittavilla keinoilla, se voisi avata tehtaansa vaikkapa Suomeen. Mutta kun täällä suomessa on niin kallista. Pitää maksaa kohtuullista palkkaa ja pitää pitää huoli etteivät työntekijät joudu työskentelemään epäinhimillisissä oloissa epäinhimillisillä säännöillä, ja verojakin pitäisi maksaa. Se on niin kallista ettei sillä pärjää globaalissa kilpailussa. Ja kun tässä globaalissa kilpailussa kaikki muutkin yritykset metsästävät sitä halvinta, mikä nyt sattuu samaan aikaan olemaan myös ihmisoikeuksien vastaista, niin ei kai se nyt ole niin moraalitonta vähän lapsityövoimaa käyttää, kun muutkin kerta. Ja eivät sitten myy lapset persettä kadulla kun tekevät kymmentuntista päivää Stora Enson piikkiin kaatopaikalla. Että reiluuden nimessä. Ja että tässä osallistutaan tällaiseen hankkeeseen minkä tehtävänä on muuttaa tätä Pakistanilaista yhteiskuntaa parempaan suuntaan. Toki jos se oikeasti sattuu muuttumaan parempaan suuntaan, ihmisten kannalta, niin Stora Enso lähteekin Afrikkaan, koska Pakistanista on tullut tässä globaalissa kilpailussa liian kallis paikka kun pitää kaikenlaisia huor… lasten oikeuksiakin huomioida ja se nostaa työvoimakustannusten hintaa.

Globaali kilpailu nyt vain on tällaista? Jos ei aio toimia näillä pelikentillä, ei voi toimia lainkaan, ei pärjää kilpailussa. Jos ei lähde yhtiö Pakistaniin, on yhtiön saatava toimintaedellytykset kuntoon jossain muussa maassa. Kenties Suomessa?

”Meillä ei ole varaa tällaiseen palkkatasoon”. "Meillä ei ole varaa tällaiseen hyvinvointivaltioon”. ”Meillä ei ole varaa tällaiseen sosiaaliturvaan”. ”Meillä ei ole varaa tällaiseen vanhustenhuoltoon”.

No ei kai meillä ole, jos vertailukohta haetaan Pakistanista. Ja sehän haetaan. Suomen kaltaisessa maassa toimiessaan yritys voisi aidosti mainostaa olevansa ihmisoikeuksien puolella, lapsityövoimaa vastaan, mutta se on aivan liian kallis mainos.