Isänmaallisuus ei ole muodissa

Törmäsin tuossa Yle:n uutiseen joka käsitteli kansallisia tunnuksia, Suomen lippua ja leijonavaakunaa. Nämä itsenäisyyden symbolit ovat joidenkin mielestä joutuneet pienen vähemmistön omaisuudeksi. Tämä vähemmistö on ominut isänmaallisuuden, ja jos tavallinen kansalainen yrittää juhlistaa isänmaallisuuttaan noiden tuttujen symbolien kautta, leimaantuu hän automaattisesti myös jonkinlaiseksi väkivaltajuntiksi ja kotinatsiksi. Leijonariipuksesta on siis mennyt maku, edes Pate Mustajärvi ei kehtaa sitä enää käyttää.

Kun oikeaa isänmaallisuutta ei varsinaisesti ole olemassakaan, joutuu jokainen määrittelemään sen itse. Tai määrittelemään sen hyvässä porukassa. Ja tällaisilla porukoilla on tapana erottua joistain toisista porukoista, jotka puolestaan erottuvat niistä toisista. Ja millä sitä sitten erotutaan? Puhetyylillä? Pukeutumisella? Väreillä? Symboleilla? Musiikkimaulla? Näillä kaikilla ja vielä monilla muillakin.

Tätä samaa erottautumista tapahtuu koko ajan muodissa, musiikissa, kirjallisuudessa, urheilussa, ruoassa, lähes kaikessa. Ainakin meille länsimaisille ihmisille tämä on hyvin tyypillinen tapa hakeutua samanlaisten joukkoon ja erottautua niistä muista. Se vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja erottaa ne vääränlaiset meistä oikeanlaisista.

Tennis ja golf ovat yläluokan ja Suomenruotsalaisten lajeja, kun taas jääkiekko on perinteinen suomalaisen työväenluokan harrastus. Siitäkin huolimatta että lätkä on verrattain kallista harrastaa.

Lähiöjuntit syövät b-luokan makkaraa, ryystävät Karjala-olutta ja pukeutuvat Camo-kuvioituihin jurpovaatteisiin, kun taas omasta mielestään parempi jengi juo viiniä tai vähintään jotain pienpanimo-olutta, syö kokolihaa (tai peräti vegaanisti?) ja käyttää jotain vähemmän militanttia vaatepartta.

Näinhän se menee. Toiset eivät halua olla klassista musiikkia kuuntelevia epämiehekkäitä hienohelmoja, toiset taas nimenomaan haluavat. Tähän väliin kuitenkin sattuu erikoinen ihmisryhmä. Ryhmä joka laittaa alulle näitä alakulttuurisia ominaisuuksia ja tyylejä. Eivät ne tyylit itsestään synny, ja jos maailmanlaajuisesti muotimaailmaa tai ylipäänsä tällaiseen kulutukseen perustuvaa persoonallisuuskehitystä hallitsee kukalie, niin paikallisesti muutosta hallinnoin pieni ryhmä hipstereitä, jotka päättävät tehdä toisin.

Hipsteri on se, joka omasta viiteryhmästään poiketen kokeilee tahallaan jotain siihen kuulumatonta ja saa loppuviimein mukaansa myös muita seuraajia. Jonka jälkeen tosin tämä sama hipsteri kyllästyy jälleen moiseen samankaltaisuuteen ja etsii taas jotain ”uutta”. Uusi ei tosiaan tässä yhteydessä monestikaan ole mitään oikeasti uutta, vaan jotain sellaista mitä ei aiemmin ole sallittu kyseisessä alakulttuurissa.

Jos luulet että perinteiseen suomalaiseen maskuliinisuuteen on aina kuulunut titaanista tehdyt paksut lävistyskorvakorut, niin väärässä olet. Ainakin minun nuoruudessani korvakoruja pitivät ainoastaan ”hintit ja rokkarit”. Miehekkäät perusmiehet eivät todellakaan keimailleet korvakoruilla… kunnes joukosta erottautui hipsteri joka päätti olla erilainen. Nykyään ankarien tosimiesten sakkiin lasketaan jopa pitkätukkia, kuten Hynynen ja Nikula. Ei olisi käynyt laatuun kolmekymmentä vuotta sitten.

Näin ne alakulttuurit ikuisesti muovaantuvat ja samalla itsevarmat hipsterit saavat aina hetken aikaa nauttia ”minä kuuntelin Velvet Undergroundia ennen kuin se tuli muotiin” –fiiliksistään. Sitten ne perässä tulevat tavalliset hyvän musan kuuntelijat jättävät Led Zeppeliininsä hetkeksi rauhaan ja ostavat kiireen vilkkaa Lou Reedia ja muuta omituista, joka sekin tosin on nyt jo niin eilistä. Voi tätä ikuista kilpajuoksua.

Kuten hyvin huomaa, tämä erottautuminen ja muuntuminen on käynnissä koko ajan. Niin kauan kuin innokkaita hipstereitä vain riittää ja niitähän riittää. Silti mielestäni yksi aihealue on hieman jämähtänyt paikoilleen ja se on tämä Suomen lippu – leijonavaakuna –osasto. Sinne tarvittaisiin nyt raikasta tuuletusta, uusia näkökulmia ja uskaliasta riskinottoa, puolin toisin. Pieni vähemmistö omii itselleen klassiset kansallissymbolit, muokkaa niistä oman ryhmänsä tunnuksia ja saa vastakkaisen ryhmän halveksunnan niskaansa. Poikkeuksellisesti, tämä halveksuva vastakkainen ryhmä, kutsuttakoon heitä tässä yhteydessä vaikkapa suvaitsevaistoksi, haluaa silti jostain kumman syystä kovasti käyttää näitä samoja symboleja, muttei kehtaa ettei vahingossa leimaannu makkaraa syöväksi lähiömieheksi.

Neuvo: joidenkin on uhrauduttava. Joidenkin yliopiston käyneiden, Morrisseytä kuuntelevien, punaviiniä latkivien, maratonia harrastavien suvaitsevien ihmisten täytyy ottaa loikka tuntemattomaan. Yhteisen edun nimissä. Yhteisen isänmaan asialla.

Ei muuta kuin leijonakorua kaulaan ja Timo Jutila – Suomi -95 –paitaa päälle. Rohkeasti. Vaarana on, että oma viiteryhmäsi nauraa sinut pihalle etkä saa ainuttakaan seuraajaa, muoti ei muutu ja sinä vain nolaat itsesi. Kansallissymbolit ovat edelleen vain niiden junttien käytössä.

Tai… tai sitten uudisraivaajan työsi palkitaan. Saat seuraajia. Kaljap… viinipöydissä sinusta puhutaan. Saat niin paljon uskottavuutta ja itsevarmuutta, että kehtaat yhä useammin leikitellä ja flirttailla uusilla ideoilla. Saatat vaikkapa alkaa syömään pelkkiä eineksiä, sillä se on ”läpällä siistiä”. Ja kaiken lisäksi muutkin eliitin jäsenet kiinnostuvat jälleen Saarioisten äitien tekemistä sohjoista.

Mutta ennen kaikkea, teillä on jälleen lupa käyttää leijona-kaulakorua ja villakangastakin hihaan ommeltua Suomen lippua, ylpeästi!

Alennetaan palkkaa

Kun tässä alati vellovassa leikkauskeskustelussa puhutaan työväen palkanalennuksista, niin väkisinkin huomaa miten loppujen lopuksi kyse on vain yksipuolisesta jankkauksesta. Ehdotetaan leikkauksen kohteeksi iltalisiä, tai sunnuntailisiä, tai lomarahaa, tai mitä milloinkin. Kyse on silti koko ajan samasta asiasta. Kokonaispalkkauksesta, ja sen leikkaamisesta.

Työehtosopimukset ovat kokonaissopimuksia, mitkä pitävät sisällään lukemattomia eri pykäliä koskien työnantajan ja työntekijän oikeuksia ja velvollisuuksia. Ne ovat yhtenäinen neuvoteltu kokonaisuus. Seuraava yksinkertaistettu esimerkki valottaa miksi on tärkeää ymmärtää, että kyseessä on nimenomaan kokonaisuus.

Työntekijä (TT): me haluamme tästä työstä 1000€ kuukaudessa palkkaa.

Työnantaja (TA): me olemme valmiita maksamaan siitä 800€ kuukaudessa.

TT: ei käy, liian vähän.

TA: no, jos saatte hyvitykseksi joka vuosi kesälomarahan joka on 600€?

TT: kokonaisuudessahan vuosipalkka on kesälomarahankin kanssa 1800 euroa alhaisempi kuin meidän ehdotus. Hyväksymme moisen vain, jos saamme palkallisen sairasloman?

TA: hyvä on. Kättä päälle.

Vaikka esimerkki on todella yksinkertaistettu, se kertoo että kyse on neuvotellusta kokonaisuudesta. Kun tällä hetkellä on tapana kokeilla kepillä jäätä ja kierrellä leikkurin kanssa milloin peruspalkan äärellä, milloin lomarahojen, milloin sairaslomien, milloin minkäkin äärellä, niin todellisuudessa koko ajan on vain tarkoitus laskea työntekijän palkkaa, työnantajan eduksi. Nämä näennäiset vaihtoehdot ovat vain yksi tapa syyllistää työntekijää joustamattomuudesta.

Lomaraha, johan se nimenäkin on aivan mahdoton. Miksi työnantajan pitäisi maksaa lomailusta vielä erikseen? Sairasloma, miksi työnantajan pitäisi maksaa siitä että joku ei ole töissä? Tältähän tämä kuulostaa, ja tältä sen on tarkoituskin kuulostaa. Yksittäisenä nostona yksittäinen työehtosopimuksen kohta saadaan todellakin näyttämään typerältä menneisyyden hölmöydeltä. Vaan kun kyse ei ole mistään yksittäisestä lomarahasta, vaan kokonaisuudesta. Esimerkiksi opettajien pitkät lomat ovat aikoinaan sovittu siten, että heidän vuosipalkkansa on muuten alhaisempi kuin pitäisi. Se kompensoidaan pitkällä lomalla. Jos keskustellaan pelkästä opettajan lomasta päivien lukumääräpohjalta, se näyttää pitkältä. Mutta jos keskusteluun otetaan mukaan mukaan palkanalennuskompensaatio, se vaikuttaa reilulta ja ennen kaikkea yhteisesti sovitulta.

No keskustellaanko meillä sitten kokonaisuudesta? Ei todellakaan. Meillä nimenomaan keskustellaan yksittäisistä palkkamekanismeista, jotta saataisiin työntekijät näyttämään joustamattomilta ja ahneilta jurrikoilta. Nykyinen leikkauskeskustelu on todellisuudessa kaikkine vaihtoehtoineen seuraavanlainen:

TA: alennetaan palkkaa, valtio on velkaa

TT: ei käy, me emme ole velkoja aiheuttaneet

TA: no entä jos vaihtoehtoisesti alennetaan palkkaa, valtio on velkaa

TT: juurihan te tuon sanoitte, ei edelleenkään käy. Me emme ole velkoja aiheuttaneet. Puuttukaa vaikkapa veronkiertoon, sieltä saatte vuosittain reilusti saman potin, ja se on ennen kaikkea oikeudenmukaisempaa.

TA: ettekö te nyt yhtään pysty joustamaan, valtio on velkaa, alennetaan palkkaa.

TT: mitä helvettiä, toimitteko te jankkaajat jollain Duracell-pattereilla?

TA: alennetaan palkkaa, valtio on velkaa.

Kokonaispalkkaus. Kokonaisvitunpalkkaus. Koettakaa nyt perkele ymmärtää. Ei niitä palkkasopimuksia niin ole tehty, että on sovittu peruspalkka ja sitten työnantaja juhannusjurreissaan on vahingossa mennyt myöntämään peruspalkan päälle sunnuntailisän ja kesälomarahan, ja nyt sitä katuu. Se on yhdessä sovittu, yhteisten kompromissien lopputulos. Jokainen yksittäinen haittalisä tai lomakorvaus on tasan tarkkaan saanut vastinparikseen työnantajapuolen vaatiman pykälän. Tämä sattuu jännästi unohtumaan.

Pyhyys

Hallitus laittaa jälleen kovat piippuun ja leikkaa työläisiltä. Lähteä saa pari arkipyhää, osa sunnuntailisistä, osa ylityökorvauksista, sekä osa julkisen sektorin lomapäivistä. Lisäksi ensimmäinen sairaspäivä tulee palkattomaksi. Lomapäivistä muuten sen verran, että julkisuudessa puhutaan vain siitä kuinka julkisen sektorin lomia tiputetaan 38:sta 30:een, vaikka pitäisi ehkä edes kohteliaisuuden nimissä mainita kyseessä olevan viimeisen kokemuslisän, joka maksetaan rahan sijasta kahdeksana lomapäivänä. Kunnalta saa siis 38 lomapäivää kun on ensin ollut kunnalla töissä 15 vuotta, että noin tarkennukseksi. Varmaan osalta kirjoittajista unohtui ihan vahingossa tuo tieto, ei sillä lailla tarkoituksenmukaisesti johdettu osaa kansasta raivon partaalle, eihän?

Palkkaahan tässä haluttiin työläisiltä pohjimmiltaan alentaa, koska työläiset ovat aiheuttaneet maailmanlaajuisen laman ja varallisuuden ennennäkemättömän uusjaon. Suora palkanalennus tuntuu kuitenkin olevan niin raju ja törkeä teko, mitä se onkin, että lähdettiin sitten hieman toiselle reitille jotta saataisiin jälleen kerran tilanne naamioitua joksikin mitä se ei todellisuudessa ole. Napsitaan pois sunnuntailisiä, ylityökorvauksia, sekä pari kristillistä arkipyhää, lopetetaan sairaslomilla huvikseen makoilu. Niin, ja tosiaan puututaan näihin sikamaisiin julkisen sektorin lomiin, mitkä ovat todellisuudessa rahan korvaavia kokemuslisiä. Saadaan käytännössä siis sama palkanalennus aikaiseksi, mutta hieman eri tavalla, hieman eri kertomuksella.

Keskeisin osa kertomusta ovat nämä pyhät, pyhäpäivät ja pyhälisät. Paljon kerrotaan tarinaa siitä, että eivät suomalaiset ole enää aikoihin eläneet mitään kristillistä elämää, että nämä tällaiset pyhäpäiväkorvaukset ja arkipyhät ovat vain jäänteitä kristillisestä menneisyydestä, eivätkä mitään nykyaikaa. Että ne ovat vain duunareiden tekosyitä kahmia itselleen heille kuulumatonta rahaa.

Vähänpä ymmärtävät moisen väittäjät ihmisestä mitään. Tai ymmärtävät toki, mutta tahallaan tyhmää esittävät.

Sunnuntaita voisi verrata vaikkapa protestanttiseen työetiikkaan. Protestanttinen etiikka vaikutti aikanaan vahvasti siihen miten ihmiset työn ylipäänsä kokivat. Protestanttisessa etiikassa työtä kuului nöyrästi tehdä ja rahaa kuului säästää jotta ihminen olisi jumalan silmissä kunnon kristitty. Työ, yrittäjyys ja ahkeruus työssä kuuluivat olennaisena osana protestanttisen ihmisen kristilliseen elämään. Näin siis tietty meillekin tuttu kristinuskon suunta tuli aikoinaan valaneeksi vankan pohjan kapitalistiselle maailmalle, kuten Max Weber kirjassaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki osoittaa. Nykyisen markkinatalousmaailman vahvana peruskivenä on protestanttinen etiikka, ihmisen suhde työhön.

Tämä uskonnollisuuden ja työn vahva side kuitenkin aikojen saatossa laantui ja lopulta käytännössä katkesi. Jäljelle jäi vain vahva työetiikka, meille kaikille tuttu. Minunkin vanhempani opettivat meidät lapset nöyriksi työläisiksi joiden piti nostaa työn itseisarvo muun yläpuolelle, koska työ oli tärkeintä. Työtä piti tehdä, elää säästäväisesti ja olla työn edessä nöyrä. Tuttua kauraa suurimmalle osalle suomalaisia. Mutta tämä kaikki tehtiin ilman mitään uskonnollista eetosta. Minua ei ole edes lapsena kastettu, mikä kertoo hieman vanhempieni uskonnollisuudesta.

Mitä kummaa tämä työetiikan luja yhteys suomalaiseen yhteiskuntaan siis on, kun se ei enää ainakaan mitään uskonnollista ole?

Se on maallista, se on muuttunut, se on se osa mikä protestanttisesta työetiikasta on jaksanut matkata yli vuosisadan itse protestanttisuuden jäädessä historian lehdille.

Tämä on malliesimerkki ihmisen tavoista, rituaaleista ja perinteistä. Ne elävät vuosisatoja, jättävät jotain pois, ottavat jotain mukaansa, muovaantuvat ajan saatossa. Ja juuri siksi on erittäin tietämätöntä (valheellista) koskea esimerkiksi sunnuntailisiin sillä perusteella että sunnuntain pyhyys olisi vain jokin kummallinen jäänne jostain menneestä kristillisestä maailmasta. Ei ole. Sunnuntai on edelleen keskeinen osa nykyihmisen viikkoa, ja nimenomaan sitä viikon arvostetuinta, pyhintä osaa. Ei siinä enää mitään kristillistä monille ole, mutta silti viikon kierron kruunaava sunnuntai on meille kaikille erityinen päivä, pyhä. Viikonloppu kruunaa viikon, ja olit sitten maantaista perjantaihin työtä tekevä toimistolainen, tai kolmivuorotyötä tekevä ilta- ja viikonlopputyöläinen, lauantai ja sunnuntai ovat meille kaikille jotain aivan muuta kuin maanantai ja tiistai. Viikonlopputyöläinen jää monesti tästä pyhyydestä paitsi paiskiessaan töitä, mutta tästä merkittävästä haitasta hänelle maksetaankin haittalisää, lauantailisää ja sunnuntailisää. Samalla tavoin illoista ja öistä maksetaan haittalisää. Ne ovat hankalia aikoja tehdä töitä ja siksipä niistä kuuluukin maksaa erityiskorvaus. Kyse ei ole Jeesuksesta eikä puusuksesta. Tämän tietää jokainen meistä.

Sunnuntai ei ole enää kristillinen pyhä, se on maallinen pyhä ja edelleen yhtä tärkeä. Protestanttisesta työetiikasta jäi ajan saatossa protestanttisuus pois, kuten kristillisestä pyhästä on jäänyt kristillisyys pois. Silti vahva työetiikka ja vahva sunnuntain pyhyys ovat edelleen voimissaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Pyhän käsite on ollut olemassa jo ennen kristinuskoa ja on sitä myös kristinuskon jälkeen. Ihmiset arvottavat viikonpäiviä edelleen yhtä vahvasti, ilman mitään kristillistä sitoumusta.

Sunnuntain kristillistäminen on vain tahallista harhaanjohtamista. Se ikään kuin antaa oikeuden leikata työläiselle kuuluvaa palkkaa niin että syypäänä ei olekaan ahne kapitalisti, vaan kiero kristillisyyden valeasussa operoiva duunari. Sukkela yritys, sukkela yritys todellakin.

Samaan linjaan kuuluvat myös arkipyhien poistamiset. Niin kuin esimerkiksi joulu ei olisi nykyihmiselle enää mitään, kun emme enää ole hartaita kristittyjä. Kehtaavatkin, ja kyllähän he kehtaavat. He päättävät meidän puolestamme mikä meille on pyhää ja mikä ei. He päättävät meidän puolestamme mitä asioita me arvostamme ja mitä emme. Keitä perkeleitä he oikein luulevat olevansa?

Ensimmäinen tapa leikkausten todellisten syiden peittelemisessä on siis todellisuuden muuntaminen, kristillisyydellä lyöminen. Samaan syyllistämisen kategoriaan kuuluu myös ensimmäisen sairaspäivän palkattomuus: sairastatte huviksenne. Toinen tapa on tämä sieltä täältä nipsiminen. Otetaan hieman sunnuntailisistä, hieman ylityökorvauksista, hieman lomista ja hieman arkipyhistä. Tämän saman palkanalennuksen voisi tehdä suoraan alentamalla palkkaa, mutta se olisi porvareidenkin mielestä liian suorasukaista ja törkeää. Napsitaan siis sama alennus sieltä täältä, ja kas kummaa ”mitään radikaalia” ei olekaan tehty. Pala kerrallaan, sieltä täältä ja kukaan ei huomaa, kukaan ei pillastu. Luultavasti kohta joku perussuomalaisten primitiiviosaston deekuista laitetaan tekemään jotain sirkuspellenäytöstä julkisuuteen ja jälleen siirtyy katkeran kansan huomio toisaalle.

Lisäksi, monet alat nojaavat käytännössä palkanlisiin. Toisin sanoen ne olisivat ilman lisiä niin matalapalkkaisia ettei palkalla tulisi toimeen. Peruspalkan on voinut hivuttaa luokattoman alhaalle vain siksi, että työntekijät ovat ilta-, yö- ja viikonloppulisillä saaneet kaavittua minimitoimeentuloon tarvittavat rahat kasaan. Lisät eivät siis todellakaan ole mikään kiva pikku luksus nomaalipalkan päälle, vaan keskeinen ja välttämätön osa kokonaispalkkaa. Itsekin olen monesti palkan alhaisuudesta keskusteltaessa kuullut työnantajan argumentin: ”mutta kyllähän se lisien kanssa on sitten kohtuullinen”. Niinpä niin, niiden kanssa, ei ilman niitä. Lisät ovat muodostuneet monelle matalapalkka-alalle täysin keskeiseksi osaksi toimeentuloa. Nyt niitäkin riivitään pois koska ne ovat jotain ”ylimääräistä”, tai ”menneisyyden kristillisyytä”.

Lopuksi. Mietitäänpä sitä kuinka arkinen sunnuntaimme onkaan…

Tästä eteenpäin meillä on arkiseen tapaan sunnuntaisin auki ja toiminnassa kaikki koulut, Kela, sosiaalitoimi, työvoimatoimisto, kunnan ja valtion virastot, päiväkodit, kirjastot, eduskunta, Posti, Alko, rakennustyömaat aamulla kello seitsemän… kaikki auki, kaikki samoilla arkisilla aukioloajoilla ja toiminnoilla. Busseilla ja junilla samat arkiset aikataulut. Miksei olisi, ei Jeesus junalla matkustanut?