perjantai 11. joulukuuta 2015

Isänmaallisuus ei ole muodissa


Törmäsin tuossa Yle:n uutiseen joka käsitteli kansallisia tunnuksia, Suomen lippua ja leijonavaakunaa. Nämä itsenäisyyden symbolit ovat joidenkin mielestä joutuneet pienen vähemmistön omaisuudeksi. Tämä vähemmistö on ominut isänmaallisuuden, ja jos tavallinen kansalainen yrittää juhlistaa isänmaallisuuttaan noiden tuttujen symbolien kautta, leimaantuu hän automaattisesti myös jonkinlaiseksi väkivaltajuntiksi ja kotinatsiksi. Leijonariipuksesta on siis mennyt maku, edes Pate Mustajärvi ei kehtaa sitä enää käyttää.

Kun oikeaa isänmaallisuutta ei varsinaisesti ole olemassakaan, joutuu jokainen määrittelemään sen itse. Tai määrittelemään sen hyvässä porukassa. Ja tällaisilla porukoilla on tapana erottua joistain toisista porukoista, jotka puolestaan erottuvat niistä toisista. Ja millä sitä sitten erotutaan? Puhetyylillä? Pukeutumisella? Väreillä? Symboleilla? Musiikkimaulla? Näillä kaikilla ja vielä monilla muillakin.

Tätä samaa erottautumista tapahtuu koko ajan muodissa, musiikissa, kirjallisuudessa, urheilussa, ruoassa, lähes kaikessa. Ainakin meille länsimaisille ihmisille tämä on hyvin tyypillinen tapa hakeutua samanlaisten joukkoon ja erottautua niistä muista. Se vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja erottaa ne vääränlaiset meistä oikeanlaisista.

Tennis ja golf ovat yläluokan ja Suomenruotsalaisten lajeja, kun taas jääkiekko on perinteinen suomalaisen työväenluokan harrastus. Siitäkin huolimatta että lätkä on verrattain kallista harrastaa.

Lähiöjuntit syövät b-luokan makkaraa, ryystävät Karjala-olutta ja pukeutuvat Camo-kuvioituihin jurpovaatteisiin, kun taas omasta mielestään parempi jengi juo viiniä tai vähintään jotain pienpanimo-olutta, syö kokolihaa (tai peräti vegaanisti?) ja käyttää jotain vähemmän militanttia vaatepartta.

Näinhän se menee. Toiset eivät halua olla klassista musiikkia kuuntelevia epämiehekkäitä hienohelmoja, toiset taas nimenomaan haluavat. Tähän väliin kuitenkin sattuu erikoinen ihmisryhmä. Ryhmä joka laittaa alulle näitä alakulttuurisia ominaisuuksia ja tyylejä. Eivät ne tyylit itsestään synny, ja jos maailmanlaajuisesti muotimaailmaa tai ylipäänsä tällaiseen kulutukseen perustuvaa persoonallisuuskehitystä hallitsee kukalie, niin paikallisesti muutosta hallinnoin pieni ryhmä hipstereitä, jotka päättävät tehdä toisin.

Hipsteri on se, joka omasta viiteryhmästään poiketen kokeilee tahallaan jotain siihen kuulumatonta ja saa loppuviimein mukaansa myös muita seuraajia. Jonka jälkeen tosin tämä sama hipsteri kyllästyy jälleen moiseen samankaltaisuuteen ja etsii taas jotain ”uutta”. Uusi ei tosiaan tässä yhteydessä monestikaan ole mitään oikeasti uutta, vaan jotain sellaista mitä ei aiemmin ole sallittu kyseisessä alakulttuurissa.

Jos luulet että perinteiseen suomalaiseen maskuliinisuuteen on aina kuulunut titaanista tehdyt paksut lävistyskorvakorut, niin väärässä olet. Ainakin minun nuoruudessani korvakoruja pitivät ainoastaan ”hintit ja rokkarit”. Miehekkäät perusmiehet eivät todellakaan keimailleet korvakoruilla… kunnes joukosta erottautui hipsteri joka päätti olla erilainen. Nykyään ankarien tosimiesten sakkiin lasketaan jopa pitkätukkia, kuten Hynynen ja Nikula. Ei olisi käynyt laatuun kolmekymmentä vuotta sitten.

Näin ne alakulttuurit ikuisesti muovaantuvat ja samalla itsevarmat hipsterit saavat aina hetken aikaa nauttia ”minä kuuntelin Velvet Undergroundia ennen kuin se tuli muotiin” –fiiliksistään. Sitten ne perässä tulevat tavalliset hyvän musan kuuntelijat jättävät Led Zeppeliininsä hetkeksi rauhaan ja ostavat kiireen vilkkaa Lou Reedia ja muuta omituista, joka sekin tosin on nyt jo niin eilistä. Voi tätä ikuista kilpajuoksua.

Kuten hyvin huomaa, tämä erottautuminen ja muuntuminen on käynnissä koko ajan. Niin kauan kuin innokkaita hipstereitä vain riittää ja niitähän riittää. Silti mielestäni yksi aihealue on hieman jämähtänyt paikoilleen ja se on tämä Suomen lippu – leijonavaakuna –osasto. Sinne tarvittaisiin nyt raikasta tuuletusta, uusia näkökulmia ja uskaliasta riskinottoa, puolin toisin. Pieni vähemmistö omii itselleen klassiset kansallissymbolit, muokkaa niistä oman ryhmänsä tunnuksia ja saa vastakkaisen ryhmän halveksunnan niskaansa. Poikkeuksellisesti, tämä halveksuva vastakkainen ryhmä, kutsuttakoon heitä tässä yhteydessä vaikkapa suvaitsevaistoksi, haluaa silti jostain kumman syystä kovasti käyttää näitä samoja symboleja, muttei kehtaa ettei vahingossa leimaannu makkaraa syöväksi lähiömieheksi.

Neuvo: joidenkin on uhrauduttava. Joidenkin yliopiston käyneiden, Morrisseytä kuuntelevien, punaviiniä latkivien, maratonia harrastavien suvaitsevien ihmisten täytyy ottaa loikka tuntemattomaan. Yhteisen edun nimissä. Yhteisen isänmaan asialla.

Ei muuta kuin leijonakorua kaulaan ja Timo Jutila – Suomi -95 –paitaa päälle. Rohkeasti. Vaarana on, että oma viiteryhmäsi nauraa sinut pihalle etkä saa ainuttakaan seuraajaa, muoti ei muutu ja sinä vain nolaat itsesi. Kansallissymbolit ovat edelleen vain niiden junttien käytössä.

Tai… tai sitten uudisraivaajan työsi palkitaan. Saat seuraajia. Kaljap… viinipöydissä sinusta puhutaan. Saat niin paljon uskottavuutta ja itsevarmuutta, että kehtaat yhä useammin leikitellä ja flirttailla uusilla ideoilla. Saatat vaikkapa alkaa syömään pelkkiä eineksiä, sillä se on ”läpällä siistiä”. Ja kaiken lisäksi muutkin eliitin jäsenet kiinnostuvat jälleen Saarioisten äitien tekemistä sohjoista.

Mutta ennen kaikkea, teillä on jälleen lupa käyttää leijona-kaulakorua ja villakangastakin hihaan ommeltua Suomen lippua, ylpeästi!