Törmäsin tuossa Yle:n uutiseen joka käsitteli kansallisia tunnuksia, Suomen lippua ja leijonavaakunaa. Nämä itsenäisyyden symbolit ovat joidenkin mielestä joutuneet pienen vähemmistön omaisuudeksi. Tämä vähemmistö on ominut isänmaallisuuden, ja jos tavallinen kansalainen yrittää juhlistaa isänmaallisuuttaan noiden tuttujen symbolien kautta, leimaantuu hän automaattisesti myös jonkinlaiseksi väkivaltajuntiksi ja kotinatsiksi. Leijonariipuksesta on siis mennyt maku, edes Pate Mustajärvi ei kehtaa sitä enää käyttää.
Kun oikeaa isänmaallisuutta
ei varsinaisesti ole olemassakaan, joutuu jokainen määrittelemään sen itse. Tai
määrittelemään sen hyvässä porukassa. Ja tällaisilla porukoilla on tapana
erottua joistain toisista porukoista, jotka puolestaan erottuvat niistä
toisista. Ja millä sitä sitten erotutaan? Puhetyylillä? Pukeutumisella?
Väreillä? Symboleilla? Musiikkimaulla? Näillä kaikilla ja vielä monilla
muillakin.
Tätä samaa erottautumista
tapahtuu koko ajan muodissa, musiikissa, kirjallisuudessa, urheilussa, ruoassa,
lähes kaikessa. Ainakin meille länsimaisille ihmisille tämä on hyvin tyypillinen
tapa hakeutua samanlaisten joukkoon ja erottautua niistä muista. Se vahvistaa
yhteenkuuluvuuden tunnetta ja erottaa ne vääränlaiset meistä oikeanlaisista.
Tennis ja golf ovat yläluokan
ja Suomenruotsalaisten lajeja, kun taas jääkiekko on perinteinen suomalaisen
työväenluokan harrastus. Siitäkin huolimatta että lätkä on verrattain kallista
harrastaa.
Lähiöjuntit syövät b-luokan
makkaraa, ryystävät Karjala-olutta ja pukeutuvat Camo-kuvioituihin
jurpovaatteisiin, kun taas omasta mielestään parempi jengi juo viiniä tai
vähintään jotain pienpanimo-olutta, syö kokolihaa (tai peräti vegaanisti?) ja
käyttää jotain vähemmän militanttia vaatepartta.
Näinhän se menee. Toiset
eivät halua olla klassista musiikkia kuuntelevia epämiehekkäitä hienohelmoja,
toiset taas nimenomaan haluavat. Tähän väliin kuitenkin sattuu erikoinen
ihmisryhmä. Ryhmä joka laittaa alulle näitä alakulttuurisia ominaisuuksia ja
tyylejä. Eivät ne tyylit itsestään synny, ja jos maailmanlaajuisesti
muotimaailmaa tai ylipäänsä tällaiseen kulutukseen perustuvaa
persoonallisuuskehitystä hallitsee kukalie, niin paikallisesti muutosta hallinnoin
pieni ryhmä hipstereitä, jotka päättävät tehdä toisin.
Hipsteri on se, joka omasta
viiteryhmästään poiketen kokeilee tahallaan jotain siihen kuulumatonta ja saa
loppuviimein mukaansa myös muita seuraajia. Jonka jälkeen tosin tämä sama
hipsteri kyllästyy jälleen moiseen samankaltaisuuteen ja etsii taas jotain
”uutta”. Uusi ei tosiaan tässä yhteydessä monestikaan ole mitään oikeasti uutta,
vaan jotain sellaista mitä ei aiemmin ole sallittu kyseisessä alakulttuurissa.
Jos luulet että perinteiseen
suomalaiseen maskuliinisuuteen on aina kuulunut titaanista tehdyt paksut
lävistyskorvakorut, niin väärässä olet. Ainakin minun nuoruudessani korvakoruja
pitivät ainoastaan ”hintit ja rokkarit”. Miehekkäät perusmiehet eivät
todellakaan keimailleet korvakoruilla… kunnes joukosta erottautui hipsteri joka
päätti olla erilainen. Nykyään ankarien tosimiesten sakkiin lasketaan jopa
pitkätukkia, kuten Hynynen ja Nikula. Ei olisi käynyt laatuun kolmekymmentä
vuotta sitten.
Näin ne alakulttuurit
ikuisesti muovaantuvat ja samalla itsevarmat hipsterit saavat aina hetken aikaa
nauttia ”minä kuuntelin Velvet Undergroundia ennen kuin se tuli muotiin”
–fiiliksistään. Sitten ne perässä tulevat tavalliset hyvän musan kuuntelijat jättävät
Led Zeppeliininsä hetkeksi rauhaan ja ostavat kiireen vilkkaa Lou Reedia ja
muuta omituista, joka sekin tosin on nyt jo niin eilistä. Voi tätä ikuista
kilpajuoksua.
Kuten hyvin huomaa, tämä
erottautuminen ja muuntuminen on käynnissä koko ajan. Niin kauan kuin
innokkaita hipstereitä vain riittää ja niitähän riittää. Silti mielestäni yksi
aihealue on hieman jämähtänyt paikoilleen ja se on tämä Suomen lippu –
leijonavaakuna –osasto. Sinne tarvittaisiin nyt raikasta tuuletusta, uusia
näkökulmia ja uskaliasta riskinottoa, puolin toisin. Pieni vähemmistö omii
itselleen klassiset kansallissymbolit, muokkaa niistä oman ryhmänsä tunnuksia
ja saa vastakkaisen ryhmän halveksunnan niskaansa. Poikkeuksellisesti, tämä
halveksuva vastakkainen ryhmä, kutsuttakoon heitä tässä yhteydessä vaikkapa suvaitsevaistoksi,
haluaa silti jostain kumman syystä kovasti käyttää näitä samoja symboleja, muttei
kehtaa ettei vahingossa leimaannu makkaraa syöväksi lähiömieheksi.
Neuvo: joidenkin on
uhrauduttava. Joidenkin yliopiston käyneiden, Morrisseytä kuuntelevien,
punaviiniä latkivien, maratonia harrastavien suvaitsevien ihmisten täytyy ottaa
loikka tuntemattomaan. Yhteisen edun nimissä. Yhteisen isänmaan asialla.
Ei muuta kuin leijonakorua
kaulaan ja Timo Jutila – Suomi -95 –paitaa päälle. Rohkeasti. Vaarana on, että
oma viiteryhmäsi nauraa sinut pihalle etkä saa ainuttakaan seuraajaa, muoti ei
muutu ja sinä vain nolaat itsesi. Kansallissymbolit ovat edelleen vain niiden
junttien käytössä.
Tai… tai sitten
uudisraivaajan työsi palkitaan. Saat seuraajia. Kaljap… viinipöydissä sinusta
puhutaan. Saat niin paljon uskottavuutta ja itsevarmuutta, että kehtaat yhä useammin
leikitellä ja flirttailla uusilla ideoilla. Saatat vaikkapa alkaa syömään
pelkkiä eineksiä, sillä se on ”läpällä siistiä”. Ja kaiken lisäksi muutkin
eliitin jäsenet kiinnostuvat jälleen Saarioisten äitien tekemistä sohjoista.
Mutta ennen kaikkea, teillä
on jälleen lupa käyttää leijona-kaulakorua ja villakangastakin hihaan ommeltua
Suomen lippua, ylpeästi!
