tiistai 29. maaliskuuta 2016

Laiskuusepidemia

Hieman olen väsynyt siihen keskusteluun, että ovatko työttömät ihmiset laiskoja vai järjestelmän uhreja. Ja että pitäisikö antaa raippaa vai porkkanaa jotta töihin menisivät? Ja että onko työttömyys ylipäänsä työttömän itsensä aiheuttamaa vai jonkun muun? Hirveää kinausta on asiasta eri puolueidenkin välillä. Jako on aika selkeästi sellainen perinteinen, vasemmisto - oikeisto. Toki myös vähän riippuu siitä onko vaalit vasta tulossa, vaiko jo ohi.

Eipä tätä jaksa loputtomiin. ”Oikeaa vastausta” ei taida näillä näkymin löytyä. Siksipä lähdin miettimään asiaa tieteellisesti, olenhan käynyt lukion. Otan käsittelyyn laiskuus-termin. Toinen työttömyysväittelyn osapuolista vetoaa usein siihen, että työttömät ovat vain laiskoja. Onko tästä jotakin näyttöä, ja jos on, niin miten sitä voisi tulkita tai ylipäänsä havainnoida?

Wikipedian mukaan työvoimalla tarkoitetaan kaikkia niitä 15–74-vuotiaita henkilöitä, jotka ovat aktiivisesti työmarkkinoiden käytettävissä. Työvoima jaetaan työttömiin ja työssäkäyviin. Koululaisia, opiskelijoita ja eläkeläisiä ei yleensä lasketa kuuluvaksi työvoiman piiriin.

Työttömyyttä mitataan tavallisesti työttömyysasteella, joka on työttömien osuus työvoimasta. Tilastokeskuksen sivuilta löytyy tilasto Suomen työttömyysasteesta vuosilta 1990 - 2015. Koska tilasto on pelkästään lukuihin perustuva eikä siinä ole mitään selkeyttävää diagrammia, tein sellaisen itse. luvut ovat luonnollisesti samat, mutta helpommin hahmotettavissa.

Kuten huomaatte, tilasto osoittaa eriskummallisen ilmiön. Laiskuus on kuin tietynlainen epidemia. Vuonna 1990 työttömyysaste on vaivaiset kolmisen prosenttia, mutta jo heti vuonna 1993 se on pompahtanut yli 16 prosenttiin. Jos työttömyys siis johtuu laiskuudesta, lisääntyi laiskuus työkykyisen väestön keskuudessa tuolloin räjähdyksenomaisesti. Ensin on kasarin lopussa oltu töissä tarmokkaasti, mutta heti uuden vuosikymmenen ensiaskeleilla on ruvennut laiskottamaan, massoittain.

Sitten pikkuhiljaa, muutaman vuoden makailun jälkeen, reippaus ja työnteko on yllättäen alkanut kiinnostaa ihmisiä, joskaan ei ihan samalla sähäkkyydellä kuin aiemmin. Joka tapauksessa asteittaista parannusta on nähtävissä. Ihmiset siirtyvät kotisohviltaan kaljapullojen (2000-luvulla kaljatölkkien) ääreltä kohti tarmokasta työelämää aina vuoteen 2008 asti, jolloin työttömyysaste on vain reilut kuusi prosenttia.

Mutta sitten sama vanha tartuntatauti iskee jälleen. Työttömyysasteen hyppäys vuosien 2008 ja 2009 välillä on kuin enteilevä keuhkoja polttava yskähdys. Jotain on jälleen vialla. Kotisohva alkaa näyttämään ennen niin terhakkaan työläisväestön silmissä jälleen kadotetulta paratiisilta. Ja siitä parin vuoden epätoivoisen ryhtiliikkeen kautta onkin päädytty nykyiseen tilanteeseen, noin yhdeksän prosentin laiskuusasteeseen. Vuoden 2012 jälkeen alkanut laiskuuden nousu johtunee myös osittain kuuluisasta sossu-Tatusta, joka työttömän arkkiesimerkkinä kohahdutti julkisella ulostulollaan ja oletettavasti samalla tartutti useita muita potentiaalisia laiskureita pysyvästi. Olisiko tuolloin ennaltaehkäisevä laukaus ollut paikallaan? Sitä emme koskaan saa tietää.

Jos laiskuus esiintyy tällä tavalla aaltomaisesti ja joskus kohahtaa kansan elimistöön kuin rutto keskiajalla, niin voiko asialle tehdä mitään? Onko olemassa mitään rokotetta jolla ehkäistä moista heilahtelevaa epidemiaa? Onko syynä ilmastonmuutos ja sen myötä laajalle levinneet punkkikannat?

Vai onko sittenkin niin, että työttömyyden selittäminen laiskuudella on vain pelkkää paskapuhetta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti